Koen kuuntelemisen itse todella tärkeäksi peruspilariksi ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Usein toisesta selkeästi huomaa, jos hän ei kuuntele. Toisaalta välillä se voi olla todella hankalaakin, ja sen huomaa vasta, kun itse puheenvuoron lopettaessa toinen ei vastaakaan tai osoittaa muilla keinoilla, että ei ole kuunnellut asiaani kunnolla. Nykypäivänä teknologian seuratessa meitä joka paikkaan, on se valitettavan yleistä. Kuuntelutoveri voi kesken keskustelua jopa huomaamattaan ajautua selaamaan puhelinta.  

Olemme puhuneet kuuntelemisen tärkeydestä ja merkityksestä itse asiassa viime aikoina muutamaankin otteeseen muutaman ystäväni kanssa. Olen itse ystäväporukassani huomannut, että varsinkin nykyään, kun opiskelemme eri paikkakunnilla ja näemme harvemmin, yritämme näkiessämme jättää puhelimet enemmän taka-alalle ja keskittyä vain siihen yhteiseen hetkeen. Tästä olen puhunut useammankin läheisen kanssa – some seuraa nykyään joka paikkaan, ja välillä se ahdistaa. Puhelimeen on liian helppo tarttua.  

Samaisen ystäväporukan kanssa olen viime aikoina huomannut, että jos kesken yhteisen keskustelun jollekin tulee tärkeä viesti tai hän muuten vain haluaa välissä vilkaista puhelinta, siitä pahoitellaan muita osallistujia. “Sori, mun on pakko vastata tähän viestiin”, “anteeks, mä haluun kattoo vaan nää ilmotukset ja laitan sitten puhelimen taas pois” tai “vaikka mä oon puhelimella niin mä kuuntelen kyllä, jatka vaan.” Tämä on hauska ilmiö, johon olen alkanut viime aikoina kiinnittää enemmän huomiota. Olen huomannut myös itse toimivani samalla tavalla. Monesti asiaan kommentoidaan myönteisesti ja vastataan, ettei puhelimen vilkaisu haittaa mitään, sillä näinhän se on! Jokainen meistä kuitenkin tietää, ettei puhelinta tuijottavalle kaverille ole niin mukavaa puhua kuin sellaisella, joka oikeasti osoittaa kiinnostuksensa ja kuuntelevansa. Emme ole myöskään mitenkään erityisemmin sopineet, että puhelinten käyttö olisi jotenkin kiellettyä. Ehkä jokainen on kuitenkin itsekin huomannut, että puhelin vaikeuttaa keskittymistä, läsnäoloa ja aitoa, aktiivista kuuntelua. 

Kuten aiemminkin todettua, kuunteleminen ei ole pelkästään sanojen kuulemista. Aidosti kuuntelemalla osallistumme, kasvamme, viisastumme, ymmärrämme ja kehitymme. Sinulla on joka hetkessä itselläsi se päätös, haluatko kuunnella vai jättää kuuntelematta. Jokaisessa keskustelussa, jokaisessa kanssakäymisessä. Toisaalta, vaikka päättäisitkin kuunnella, ei se välttämättä pakosti aina tarkoita sitä, että onnistut siinä – ainakaan heti välittömästi. Elämme häiriötekijöiden maailmassa ja joka hetki sinulla on myös mahdollisuus langeta näihin häiriötekijöihin. Oli kyseessä sitten ympäröivä hälinä tai liikenne, aikaisemmin mainitsemani älypuhelin tai vaikka oma pakkomielle tai riippuvuus johonkin, esimerkiksi tupakkaan. Kun annat mielesi hetkeksi herpaantua kuuntelemisesta, et enää fokusoi sitä sataprosenttisesti. “Kyky kuunnella on muuttunut kyvyksi sulkea kaikki muu ulkopuolelle ja keskittyä hetkeen” (Kate Murphy, 2020.)  

Kuuntelemisen ollessanikin ehkä yksi vahvuuteni, hoksasin kirjaa lukiessani heti kuitenkin yhden kehityskohdan tälläkin aihealueella. Olen tätä asiaa pohtinut joskus aikaisemminkin. Joskus, jos toinen ihminen alkaa kertomaan minulle jotain kokemaansa, saatan alkaa kertomaan aiheeseen liittyen jotain omaa tarinaani, jonka olen itse kokenut. Tällä tavoin ohjaan koko aiheen itseeni, ja toinen ei pääse kertomaan asiaansa loppuun. Tällöin en kuuntele häntä. Olen kuitenkin tiedostanut tämän kehityskohdan itsessäni jo aiemmin ja aion jatkaa sen parissa edelleen. Ainakin omasta mielestäni kehitystä on tässäkin asiassa kyllä tapahtunut. 

Koen itse olevani vahvimmillani kahdenkeskisissä vuorovaikutustilanteissa. Tällöin pystyn keskittymään yhteen ihmiseen täysillä ja aidosti kuuntelemaan. Kahdenkeskisissä tilanteissa koen myös helpommin kuunnelluksi tulemisen tunteita, kuin isommissa ryhmissä. Hohkeessa olemme kehittäneet kuuntelemisen taitoa valtavasti vuoden takaisesta ajasta. Kehitettävää on vielä, mutta mielestäni olemme tiiminä menossa parempaan suuntaan tämän asian kanssa. Päälle puhumista pitäisi yrittää välttää vielä enemmän myös treenien ulkopuolisissa tilanteissa. Minun on meidän 16 henkisessä tiimissä helpompi itse kuunnella muita, kuin tuoda itseäni kuuluviin muille.  

Vaikka koenkin itse olevani aika hyvä kuuntelija, määrittää tämän loppujen lopuksi varmaan oikeastaan täysin kaikki muut. Ne ihmiset, joita kuuntelin. Kokevatko he tulleensa kuulluiksi? Entä minä: mitä toisella osapuolella oli tänään mielessä? Mitä uutta opin häneltä? Mitä minä sain tästä meidän keskustelustamme? Nämä ovat sellaisia asioita, joita on ihan hyvä pohtia keskustelun päätteeksi itsekseen.