En viimeksi kuunnellut tänään. Enkä kuunnellut eilen. Havahduin siihen, miten itse toteutan samanlaista kuuntelemattomuutta (tahattomasti ja ajattelematta), joka on joskus loukannut itseäni syvästi. Olen paljon pohtinut, voiko harvasanaisuuteni johtua osin kuulluksi tulemisen puutteesta. Eilen vastapuoli oli kertomassa minulle jotain omaa kokemustaan, kunnes välistämme käveli toinen henkilö isot kantamukset mukanaan ja kysyin henkilöltä, tarvitsiko tämä apua. Samalla tajusin, kuinka minulle puhuneen henkilön puhe vaimeni ja juttu jäi kesken. Hän kääntyi lopun ryhmän puoleen ja vaihtoi aihetta. Vatsanpohjasta kieltämättä vähän muljautti, kun tajusin tilanteen. Olin siis tässä vaiheessa osin jo kuunnellut tätä kirjaa ja siksi hoksasin jumpan juonen. Aiheutin sillä hetkellä juuri niitä tunteita toiselle, jotka omasta kokemuksesta tiedän tuntuvan ihan kamalilta. Harvemmin kerron nykyään mitään kovinkaan syvällistä itsestäni suorilta jaloilta, koska olen todennut jutun jäävän aina kesken, kun kuunteleva osapuoli siirtää huomion kesken kaiken puhelimeen tai alkaa kertomaan omaa juttuaan. Minulle on joskus myös sanottu kesken lauseen, että ”Oota hetki, mun pitää lukee tää viesti”, joka kieltämättä tuntui aika ikävältä.

Tuntuu, että nykymaailmassa kuulluksi tuleminen on jopa harvinaista. Siitä pääsee nauttimaan vain harvojen ja valittujen kanssa. Olen huomannut, että kun joku osoittaa kuuntelua, oma kuunteluntaito katoaa suhteellisen helposti. Onhan se helppoa käyttää tilanne hyväkseen ja puhua vain omista asioista, eikä muistaa kuunnella toista osapuolta. Ihmiset on tottuneet siihen, että keskustelu on kevyttä ja kuulumisia kysellessä kuuluu vastata että ”Ihan hyvää kuuluu, ei tässä ihmeitä”. Kuulluksi tuleminen luo syviä sosiaalisia suhteita. Aitoon kuunteluun sisältyy avoimien kysymysten esittäminen. Avoin ja rehellinen kysymys ei sisällä suunnitelmaa tilanteen korjaamisesta, eikä se neuvo tai oikaise. Avoin kysymys ei ole kuulustelumainen, kuten mitä teet työksesi, mikä on lempi värisi tai mitä opiskelet. Tällainen kyseleminen on enemmänkin ihmisen arvioimista, kuin ihmiseen tutustumista. Mitään sen syvällisempää yhteyttä tuskin muodostuu. Edellisten tyylisistä tai vihjailevista, kuten ”Eikö sinun pitäisi lopettaa?” tai ”Piditkö siitä?” -tyyppiset kysymykset saavat ihmisen puolustuskannalle ja sulkeutuneeksi. Kysymysten  avulla pitäisi pyrkiä ymmärtämään puhujan näkökulmaa, ei muuttamaan sitä. Parempia kysymyksiä voisivat olla esimerkiksi tiedustella puhujan tuntemuksia tai ajatuksia tyylillä ”Miltä se sinusta tuntuu?” tai ”Mitä ajattelet siitä?” Kuuntelu ei tarkoita tai viittaa siihen, että olisit toisen kanssa samaa mieltä. Se tarkoittaa vain, että hyväksyt toisen oikeuden omaan näkökulmaansa ja että saatat oppia siitä jotain. On hyvä pitää mielessä, että saattaa itse olla väärässä. Moni tuntuu kokevan kuuntelun jotenkin alistumisena, jos omaa näkemystä ei pääse esittämään toiselle. Kuunnellessa saattaa havaita oman ajatuksenkulkunsa virheet tai jäädä toisen ihmisen tunteiden jalkoihin. Kuitenkin se, kuinka usein kuuntelee, määrittelee sosiaalisten suhteiden vahvuuden ja pitkäikäisyyden.

Kirjassa puhuttiin tukivastauksista ja siirtovastauksista. Tukivastaukset kannustavat puhujaa jatkamaan aiheesta, jotta vastaaja saisi paremman käsityksen. Siirtovastaukset taas ohjaavat huomion puhujasta vastaajaan. Siirtovastaus on yleensä itseen viittaava toteamus. Se on keskustelunarsismia. Joillakin ihmisillä on tarve kääntää keskustelu itseensä koko ajan. Tunnen useampiakin ihmisiä, jotka tätä harrastavat. Ikävä on keskustella sellaisen kanssa, joka saa käännettyä jokaisen puheenaiheen siihen, miten HÄN on asioita kokenut. Joko oma kokemus kerrotaan muka osoittamaan ymmärrystä tai sitten suoraan kilpailemaan, että henkilöllä menisi huonommin/paremmin kuin itsellä. Ymmärrettävästi heikentää kuulluksi tulemisen tunnetta. Siirtovastauksia ovat myös mm., kun toinen yrittää ratkaista tai selittää asiaa sen sijaan, että kuuntelisi ja antaisin puhujan tuntea miten tuntee. Tämä on itselleni ainakin edellistä vielä arkipäiväisempi kokemus, ja tätä tunnistan tekeväni myös itse. Ihmiset eivät etsi ratkaisua vaan kaikupohjaa. Moni sulkeutuu, jos heitä aletaan neuvomaan. Käännyn itsekin herkästi puolustuskannalle, jos minun tekemistäni pyritään ohjailemaan tai neuvomaan emotionaalisesti herkässä tilassa. En varmasti tee noin, kun sanoit sen! Huomaan, etten mielelläni jaa murheitani enää sellaisille henkilöille, jotka pyrkivät vain tarjoamaan ratkaisuja, eikä tarvitsemaani emotionaalista tukea ja hyväksyntää. Silti on tilanteita toisinkin päin, joissa itse pyrin ehdottamaan ratkaisuja pelkän myötätunnon antamisen tai ymmärryksen lisäksi. Se mistä puhuu ja kuinka paljon, riippuu millaiseksi arvioi kuuntelun sillä hetkellä.

Oma paheeni on yrittää täydentää toisen ajatuksia. Saan itseni melkein joka keskustelussa kiinni siitä, että jos toinen jää pohtimaan jotain sanaa, pyrin itse täyttämään sen kohdan ja arvaamaan, mitä sanaa toinen hakee ikään kuin lukisin toisen ajatuksia. Se tarkoittaa sitä, että olen jo asettanut oletukset siihen, miten keskustelu etenee tai mitä toinen kokee tai tuntee, eikä se ole kuuntelua. Jostain syystä huomaan yrittäväni sitä kautta osoittaa, että ymmärrän toista, vaikka toimintani todellisuudessa viestii toiselle aivan päinvastaista. Sosiaalisiin tilanteisiin eli ihmisiin liittyvä katumus on psykologi Amy Summervillen mukaan väkevämpää, kuin ei sosiaalisiin asioihin liittyvä katumus. Olen huomannut sen, että eniten kaduttaa hetket, joihin on liittynyt muita ihmisiä ja jokin sosiaalinen tilanne. Tilanne on voinut liittyä johonkin tehtyyn asiaan tai se voi olla myös asia, joka on jäänyt tekemättä. Esimerkkeinä vaikka tilanteet, joissa oma ajattelemattomuus on jotenkin vahingoittanut suhdettani toiseen henkilöön tai vastaavasti jos olen jättänyt sanomatta jotakin tai en ole osannut tehdä päätöstä, joka koskee ajankäyttöäni tai suhtautumistani toisiin ihmisiin. Jälkikäteen harmittaa, ettei itse ollut tarpeeksi hyvä tai toteuttanut niitä asioita, joita toivoisi myös muilta. Nyt koen osaavani kiinnittää näihin tilanteisiin entistä enemmän huomiota, jotta voin kehittyä paremmaksi kuuntelijaksi ja olla paremmin läsnä.

Hiljaisuus on valtaa. Moni kokee hiljaisuuden kiusalliseksi ja puhuessaan saattaa paljastaa paljon enemmän, kuin oli tarkoitus. Hiljaisuutta kestävä ihminen saa enemmän tietoa eikä kerro itse liikaa vain vältelläkseen epämukavaa oloa. Olemme tästä keskustelleet paljon myös treeneissä, miten moni kokee hiljaiset hetket kiusallisiksi ja puhuu siksi, että on pakko täyttää epämukava olo. Kovin moni ei ajattele sitä, mitä sanat kätkevät ja hiljaisuus voi paljastaa. Hiljaisuus on aika prosessoida kuulemaansa, muodostaa omat käsitykset sekä tulkita toisen kokonaisvaltaista viestintää ja sanojen tarkoituksia. Jos joku on kertonut, että on aika paljon hommaa, voi sanojen todellinen merkitys olla ”alan olla uupunut, mutta en osaa itse pyytää apua, toivottavasti joku huomaa olotilani ja tarjoaa tukea, ei lisää hommaa.” Esimerkin kaltaiset piilomerkitykset jäävät huomaamatta, jos niiden tulkinnalle ja avoimelle kuuntelulle ei anneta tilaa eikä kuuntelu tapahdu kaikilla aisteilla, myös silmillä. Ajatusten kerääminen vaatii tilaa ihan jokaiselta. Koko ajan äänessä oleva ei voi mitenkään sisäistää tai oppia muilta, kun vie omalla lätinällään tilan. Olen kuullut akatemialla sanonnan ”Ihmisellä on kaksi korvaa ja yksi suu, käytä niitä siinä suhteessa” monta kertaa ja se nousi myös kirjan alussa esille. Se vihjaa siihen, miten paljon enemmän meidän pitäisi keskittyä kuuntelemiseen, kuin puhumiseen. Evoluutiokin on suonut meille silmäluomet, joten voimme sulkea silmämme, mutta vastaavaa mekanismia ei ole korvien sulkemiselle. Sekin vihjaa sitä, kuinka keskeistä kuuntelu on ihan eloonjäämisellemmekin.

”Olet huono kuuntelija, jos jätät kuuntelematta sen takia, että olet eri mieltä, olet omissa ajatuksissasi tai luulet tietäväsi toisen ajatukset.” (guilty!) ”Mutta jos jätät kuuntelematta, koska sinulla ei juuri sillä hetkellä ole kuuntelun vaatimaa energiaa ajatella tai tuntea, olet vain ihminen.” Näiden ero pitäisi osata tunnistaa. Oman sosiaalisen akun väheneminen ainakin ajaa siihen, ettei ole energiaa kuunnella, mutta se pitäisi osata sanoittaa myös ulos. Toinen voi kokea passiivisen vastaanoton loukkaavana (toki kaikki tätä eivät tajua, vaan puhua pulpattavat niin kauan, kuin itse jaksavat). On ihan ok sano, että nyt ei jaksa keskittyä kuuntelemaan. Miksi joitakin on vaikea kuunnella? Omalla kohdalla syitä voivat olla esimerkiksi se, että he kertovat aina samoja juttuja, puhuvat liikaa itsestään, haastavat omaa ajattelutapaani, he herättävät minussa epämiellyttäviä tunteita (kuten kateus, katkeruus, viha), eivät anna puheenvuoroa tai keskeyttävät minut puhuessani, saan liikaa informaatiota kerralla, kerronta poukkoilee enkä suoraan ymmärrä, mistä puhutaan ja miksi sekä se, että saatan pelätä läheisyyttä, joka keskustelusta voi seurata. Minulla on syyni, mutta mitä ne minusta kertovat? Huomaan haasteita kuuntelussa varsinkin silloin, kun itse on stressaantunut ja kiireinen. Hälinä ja huoli omassa päässä vievät kaiken tilan ja energian. Huomaan viikoittaisissa kohtaamisissa tilanteita, joissa en kuuntele vääristä syistä tai toimin kuuntelua blokkaavalla tavalla, kuten täyttämällä toisen ajatuksia. Kuuntelu kärsii myös silloin, jos maalailee identiteettikäsityksiä ihmisistä. Se estää havaitsemasta, mikä tekee meistä ja muista ainutlaatuisia ja mielenkiintoisia.

Kuuntelu kaikilla aisteilla luo kokonaisvaltaista ymmärrystä toisen sanojen, eleiden ja ilmeiden merkityksestä. Se ei onnistu, jos samalla tekee jotain muuta, kuten selaa puhelinta tai katsoo vaikka ikkunasta ulos. Kuulemisella ja kuuntelemisella on vissi ero. Mistä toinen oikeasti kertoo jakaessaan jotain huoltaan tai kokemustaan? Mikä merkitys on kasvojen pienillä ilmeillä, kehon sanattomalla viestinnällä, äänen painoilla ja sanojen välisillä hiljaisuuksilla? Kuulet toisen sanat, mutta kuuletko oikeasti? Tunteet ohjaavat ihmisiä ja aito kuuntelu herättää vastapuolessa positiivisia tunteita, joka syventää välistänne suhdetta. Kiinnostus ja välittäminen täytyy välittyä toiselle osapuolelle, jotta positiivinen kokemus muodostuu. Kuuntelu luo lisää kuuntelua. Kuulluksi tullut todennäköisemmin pyrkii, tietoisesti tai tiedostamattaan, luomaan samanlaista kokemusta myös muille keskustelukumppaneilleen. Ei ole koskaan väärin kysyä tai pyytää toista tarkentamaan sanomisiaan, jos ei itse meinaa ymmärtää, mistä toinen puhuu. Kuuntelun lopahdus voi johtua siitäkin, ettei vaivauduta varmistamaan, ymmärrettiinkö oikein, vaan tehdään oletuksia tai tyydytään kiviseen maahan kärryiltä putoamisen jälkeen. Sama toimii toisinpäin ollessasi puhujan roolissa. Jos aistit toisen kuuntelun lopahtavan, voit myös kysyä ihan suoraan esimerkiksi, että kuunteleeko toinen edelleen tai menikö liian pitkälle tai mitä mieltä vastapuoli on, pudotitko hänet kärryiltä tai oliko tämä jo vähän liikaa. Moni vuorovaikutteinen asia yksinkertaistuisi, jos ihmiset uskaltaisivat kysyä tai ilmaista omaa tahtotilaansa rehellisesti.

Kirja herätti itsessäni syvää halua kehittää kuuntelutaitojani sekä kuuntelun esteideni tunnistamista. Kuuntelematta jättäminen voi olla loukkaavaa silloinkin, kun sitä ei tarkoita ja se on julmaa, jos sitä käyttää aseena. Paitsi jäämisen pelko vaikeuttaa kuuntelua. Laitteet (puhelimet) toimivat pakokeinoina, kun ei jaksa kuunnella. Se on epäkohteliasta ja ikävää, mutta samalla se on jokaiselle arkinen toimintatapa. Huomio on hyödyke, jota kaupataan. Alamme herkästi pitää läheisiä ihmisiä itsestään selvinä ja luulemme tuntevamme heidät niin hyvin, että lakkaamme kuuntelemasta. Koen myös, että kirjoittamistakin voi kuunnella. Reflektioista saatu palaute viestii, että ajatukset ja tunteet on kuultu ja se voi joskus olla jopa helpompi tapa kuunnella sekä kokea kuulluksi tulemista. Omaa kuuntelun taitoa ja varsinkin rivien välien lukemista pääsen harjoittelemaan opinnäytetyön haastatteluita tulkitessa. Osaanko tulkita haastatteluista ilmenneet merkitykset puheen takaa ja koota niistä vielä haluttuja kokonaisuuksia?