Lähdeteos: JHT – musta lammas (Mikko Aaltonen)
Teoriapisteet: 2
Kirjoittaja: Arttu Karisto
Tiimi: Sawake

Intro

Kuuntelin Cheekin tarinan ensimmäisen kerran vuonna 2018. Olin tuolloin elämässäni todella syvissä vesissä ja muistan tunteneeni tuolloin kirjaa kuunnellessani ensimmäistä kertaa kuukausiin jonkinlaisen toivon pilkahduksen. Cheekin tarina kaikkine ylä- ja alamäkineen antoi toivoa siihen, että voin itsekin nousta mielenterveysongelmien suosta joskus pois ja jopa menestyä elämässäni.

En tuolloin jäänyt miettimään asiaa sen enempää, vaikkakin aloin kuuntelemaan Cheekin musiikkia paljon entistä enemmän ja tutustumaan hänen vanhempaankin tuotantoonsa. Olin saanut hänen tarinastaan kuitenkin jonkinlaisen talismaanin itselleni. Tähän päivään mennessä en ole keksinyt, että auttoiko JHT-musta lammas -kirja minut ylös kuopasta, vai oliko vain sattumaa, että kuuntelin sen juuri silloin, kun toipumiseni alkoi. Joka tapauksessa yhdistän mielessäni Cheekin ja tämän kirjan aina siihen aikaan, kun elämääni alkoi ilmaantua iloa monen kuukauden jälkeen.

Toisen kerran kuuntelin kirjan kesällä 2020. Ajattelin jo tuolloin, että tässä on kirja, jossa riittää reflektoitavaa, mutta jostain syystä reflektion kirjoittaminen on jäänyt roikkumaan. Nyt kuitenkin päätin tarttua kirjaan vielä kerran, kun tajusin, että kohta teoriapisteeni ovat täynnä ja sen jälkeen tuskin tulee hetkeen reflektoitua paperille mitään kirjoja.

JHT – musta lammas kertoo Cheekin tarinan lapsuudesta aina Lahden mäkimontussa pidettyyn jäähyväiskeikkaan saakka. Tuohon matkaan mahtui paljon kärsimystä, itsensä etsimistä ja sairauksia, mutta myös ystävien ja perheen tukea, onnistumisia ja itsetunnon kehittymistä. Olen Jare Tiihosen tavoin kotoisin Lahdesta ja monet kirjan tapahtumapaikoista ovat itsellenikin erittäin tuttuja ja rakkaita.

Mieli

Löysin Cheekin mielen toiminnasta erittäin paljon yhtäläisyyksiä. Cheek oli erittäin neuroottinen yksityiskohdista ja hän halusi pitää kontrollissaan kaiken mahdollisen. Hän esimerkiksi tarkasti ennen isoja keikkoja, että jokainen yksittäinen valotehoste ja maton reuna ovat oikeilla paikoillaan ja oikein suunnattuja, vaikka hänen olisi ehkä kannattanut keskittyä valmistautumaan omaan suoritukseensa keikalla. Itselläni on monesti taipumusta samanlaiseen toimintaan. Usein esimerkiksi isoa maalausurakan alla tarkastan neuroottisesti maalareiden peräkärryjä, että onhan niissä kaikki mahdolliset tarvikkeet, vaikka se ei ole ensinkään minun hommani. Minun tehtäväni olisi keskittyä projektin roolien jakamiseen ja asiakkaasta huolehtimiseen.

Samastuin myös todella paljon Cheekin kertomaan tapaan suhtautua suosioon ja keikkoihin. Hänelle on aina ollut vaikeaa pitää edellistä kertaa pienempi keikka. Hän ahdistui, jos show ei koko ajan kehittynyt isommaksi ja näyttäväksi. Siksi hän myös lopulta joutui lopettamaan uransa, kun hän ei enää keksinyt keinoja pitää Hartwallin keikkojen jälkeen isompia keikkoja. Suomen mittakaavassa lakipiste menee niissä. Cheek ei saanut keikoista samaa tyydytystä ja onnistumisen kokemusta, jos keikka oli edellistä pienempi. Hänen oman analyysinsa mukaan tämä johtui siitä, että hän jotenkin tottui suosioon niin, että edellistä pienempi keikka tuntui epäonnistumiselta. Se tuntui siltä, että hän on menettämässä asemaansa tai ei ole enää yhtä suosittu kuin ennen. Siksi hänen täytyi koko ajan vetää isompia ja isompia keikkoja. Olen varmaan jossain esseessäni jo maininnut lukiovuosieni lauluharrastuksesta. Harrastin laulua Lahden musiikkiopistolla ja harrastukseen liittyi musiikkiopiston omia konsertteja ja jonkin verran muita keikkoja. Muistan ihmetelleeni tuolloin, miksi vaikkapa vuosittaisessa joulumatineassa esiintyminen ei jännittänyt eikä tyydyttänyt ensimmäisen kerran jälkeen lainkaan, vaan olo oli yleensä lähinnä pettynyt. Tämä näkyy nykyään siinä, että turhaudun todella nopeasti, jos tekemäni työ ei tuota parempaa tulosta kuin ennen. Luulen, että syyllinen on sekä Cheekin että minun tapauksessani jokin itsensä ylittämiseen liittyvä aivojen välittäjäaine, tai sitten ihan vain itsekriittisyyteen ja äärimmäiseen itseltä vaatimiseen liittyvä riittämättömyyden tunne.

Verkosto

Cheek puhuu kirjassaan paljon siitä, etteivät hänen keskittymisongelmansa ja neuroosinsa olisi antaneet hänelle mahdollisuutta saada aikaan läheskään niin paljon musiikkia ja hienoja tapahtumia, kuin mitä hän lopulta tuotti. Hän korostaa kirjassaan jatkuvasti verkostojen tärkeyttä. Sitä, kuinka menestymisen kannalta erittäin olennaista on se, että kaikkeen mitä itse ei osaa tai pysty, on olemassa joku ihminen, jolta pyytää apua. Tämä on totta kai nykypäivänä jo itsestään selvää ja verkostojen tarpeellisuus tunnistetaan.

Lopuksi

Cheekin jutuista jäi päällimmäisenä mieleen hänen tapansa tehdä asioita neuroottisen tarkasti. Hän kertoi sen myös monesti vaikuttavan siten, että tekemisestä puuttuu flow. Olen itsekin saanut useaan kertaan akatemian aikana palautetta, että jään hieromaan yksityiskohtia lähes kaikessa tekemisessäni, mikä hidastaa työtä ja estää flown syntymisen. Sen vuoksi päätin hieman kutitella aivojani kirjoittamalla kerrankin kirjaesseen hyvin pitkälti tajunnanvirran pohjalta ja laittaa sen tarkistamatta eetteriin.