Viimeiseksi luettavaksi kirjaksi tähän ensimmäiseen sprinttiin valitsin Anna Perhon teoksen nimeltä ”Antisäätäjä”. Sain kirjasta suosituksen, joten minun ei tarvinnut kahta kertaa miettiä, haluanko lukea kyseisen kirjan vai en. Kirjan kannessa lukee näin: ”Luettuasi tämän kirjan sinulla ei ole enää koskaan kiire”, tämä sai minut kiinnostumaan kirjasta entisestään, vaikka samaan aikaan suhtauduin väitteeseen hieman skeptisesti. ”Antisäätäjä” on kirjoittajan mukaan fiksun ajankäyttäjän opas, joka auttaa lukijaa laatimaan omasta ajankäytöstä järkevämpää. Kirjassa on myös paljon erilaisia tehtäviä, joiden avulla on helppo lähteä toteuttamaan ajankäytön muutossunnitelmaa käytännössä. Perho korostaa kirjassaan vahvasti myös arvojen merkitystä ajanhallinnassa, sillä eläminen tuntuu paljon mielekkäämmältä tässä ja nyt, kun toimintamme ja tavoitteemme kulkevat käsikädessä arvojemme kanssa.

Seuraavaksi perehdyn kiireeseen, koska se vaikuttaa ajanhallintaan hyvin oleellisesti. Kirjassa kiire määritellään siten, että tehtävien määrään suhteutettuna aikaa on liian vähän. Uskon, että monet pystyvät samaistumaan tähän tunteeseen. Perho mainitsee, että olemme kiireisempiä kuin koskaan ennen, vaikka toisaalta meillä on aikaa enemmän kuin koskaan ennen. Perho selittää tätä sillä, että nykyaikana olemme suorastaan rakastuneita kiireen tunteeseen ja, että ihmiset tekevät mitä vain saadakseen pitää kiireestä kiinni. Itse aloin ajattelemaan, että miksi kukaan rakastaisi kiireen tunnetta, koska se yleensä koetaan painostavana ja ahdistavana tunteena. Väite avautui itselleni paremmin, kun luin kirjaa eteenpäin. Perhon mukaan rakastamme kiirettä, koska sillä voi kuitata minkä laiminlyönnin tahansa eli se on hyvä tekosyy oikeastaan mihin vaan. Kyse on siis yhteisestä sopimuksesta ja siksi ympärillämme olevat ihmiset hyväksyvät kiireeseen vetoamisen. Kiire tekosyynä voi tuottaa ongelmia vasta siinä kohtaa, kun sen todenperäisyyttä kyseenalaistetaan. Ymmärrän nyt paremmin, miksi monet (itseni myös mukaan lukien) usein, jopa huomaamattaan selittää asioita kiireellä. Etenkin opiskelut aloitettuani selitän kiirettäni nimenomaan sillä, että opiskelen. Ymmärrettävästi korkeakouluopinnot vievät aikaa, mutta tarvitseeko sen takia elää koko ajan kiireessä? Kiireen tuntu on pahimmillaan silloin, kun lipsun joko omasta syystä tai itsestäni riippumattomista syistä suunnitellusta aikataulusta. Olen huomannut, että aina välillä tulee myös tilanteita, joissa joutuu punnitsemaan, keskittyykö tekemään kouluasioita vai viettääkö aikaa rennosti esimerkiksi läheisten kanssa. Toki nämä kaksi asiaa ei automaattisesti aina poissulje toisiaan kokonaan.

Perho korostaa, että kiireinen ihminen ei ole tehokas, näin ollen kiireisenä saa vain vähän aikaiseksi. Kun ihminen on kiireinen, aivot ovat virittyneet ns. hälytystilaan, jolloin muun muassa tietoinen ajattelu sekä kärsivällisyys heikkenee, ärtyneisyys kasvaa ja keskittymiskyky laskee. Tämä johtaa siihen, että työn jälki ei ole laadukasta ja tärkeimmät asiat jäävät usein hoitamatta. Ajattelen, että moni uskoo olevansa kiireessä tehokas, silloin kun on monta rautaa tulessa, mutta juuri tuo, onko oikeasti lopulta saanutkaan mitään aikaiseksi, on toinen kysymys. Kiireestä eroon pääsemiseksi Perho kehottaa karsimaan asioita, sillä keskittyminen olennaiseen on kaiken a ja o. On vaikea keskittyä, jos samaan aikaan pitäisi tehdä useita eri asioita. Ennen kuin voi alkaa karsimaan asioita, on hyvä selvittää itselle, mikä elämässä tai työssä on oikeasti merkityksellistä. Perho korostaa, että ajanhallinnassa ei ole kyse kalenterin suunnittelusta vaan arvoista.  Ajanhallinta on siis ennen kaikkea arvojen hallintaa. Hänen mukaansa ihminen väsyy turhasta työstä, jos siis koko ajan käyttää aikaansa epäolennaisiin asioihin, mieli turhautuu ja lopulta uupuu. Tärkeää on keskittyä juuri siihen mitä on tekemässä, tämä on ajanhallinnan syvin tavoite. Läsnäolontaidosta on kyse juuri tästä edellä mainitusta. Opiskelija voi lievittää kiirettään siten, että miettii, mikä on opinnoissa itselle tärkeintä. Esimerkiksi Tiimiakatemialla opiskellessa voi miettiä sitä, onko itselle merkityksellisintä esimerkiksi saada mahdollisimman paljon erilaisia kokemuksia tai mieleenpainuvia projekteja vai kenties kehittyä hyväksi johtajaksi. Kalenteri kannattaa siis kostaa pääosin sellaisista asioita, jossa pääsee itse tekemään merkityksellisiä asioita. Opiskelijana kuitenkin joutuu vääjäämättä tekemään asioita, jotka eivät olisi itselle juuri niitä merkityksellisimpiä, tällöin asia kannattaa vain hyväksyä, koska tiettyihin asioihin ei itse voi aina vaikuttaa.  

Perho toteaa, että priorisoinnilla on myös merkittävästi vaikutusta kiireen tuntuun. Jotta oleellisimmat asiat saa aikaiseksi ennen ei niin oleellisia asioita, on hyvä miettiä asioiden priorisoimista. Toisinaan voi kuitenkin olla vaikea miettiä mihin kannattaa keskittyä. Asioiden järjestämisessä tärkeysjärjestykseen voi hyödyntää p-mallia, se auttaa hahmottamaan mikä on tärkeää ja mikä ei. P1 eli timantit ovat asioita, jotka ovat erittäin tärkeitä, mutta eivät toistaiseksi kiireellisiä. P2 eli tulipalot ovat tärkeitä ja ehdottoman kiireellisiä. P3 eli touhuilu on asia, joka ei ole kiireellinen, mutta saattaa vaikuttaa siltä. P4 eli roska on asia, joka ei ole kiireellinen tai tärkeä. P-mallia voi hyödyntää myös tiimityökaluna. Jos ajattelen p-mallia DT-projektissa projektitiimimme työkaluna, menisi se jotakuinkin näin: P1 olisi esimerkiksi tiimipaitojen tilaaminen, P2 olisi budjetin suunnittelu, P3 olisi palaverin asialistan hiominen viimeisen päälle ja P4 olisi palaverien pitkittäminen projektin kannalta epäolennaisilla asioilla. Priorisointi on tärkeää, jotta joka ikisestä asiasta ei tulisi lopulta kiireellistä tulipaloa. Havahdun itse välillä siihen, että jotakin tehtävää tehdessä itselläni alkaa pyörimään mielessä seuraavaksi tehtävä asia. Voisikohan kyse olla siitä, etten ole priorisoinut asioita oikein ja tehtävät olisi kannattanut sijoittaa toisin päin?

Tämä kyseinen kirja avarsi näkemystäni ajankäytöstä. Ainaisessa kiireessä oloa pystyy oikeasti lieventämään ja loppujen lopuksi ei ole kovin monimutkaista tehdä itsestään parempaa ajankäyttäjää. Toki, jos ajankäyttäjänä haluaa oikeasti kehittyä, on muutosprosessiin pystyttävä sitoutumaan niin, että tekee konkreettisia asioita muutoksen eteen, tämä pätee oikeastaan mihin tahansa muutokseen. Meillä DT-projektitiimissä on käytössä kanban-taulu, jonka avulla seuraamme projektimme edistymistä. P-malli on kanban-tauluun verrattuna ehkä aavistuksen monipuolisempi, koska siinä tehtävät erotellaan tärkeysjärjestyksen mukaan. Uskonkin, että p-malli sopisi myös hyvin projektinhallintaan.