Tarinointia

Keskiviikko 13.9.

Herätyskello soi mulla yleensä kello 07.29, silloin kun on tarkoitus olla 08.15 jossain. Tänään meillä on synnytys Neon Studiolla Mäntyharjun kunnalle Tilkkumessujen tulevaisuudesta. Lyön torkkua. Olen asettanut kelloon 8 minuutin torkun ja yleensä varmuuden vuoksi vielä toisen herätyksen aikaan 07.39. Kuulen usein ihmisiltä, että on järkyttävää asettaa herätyskello parittomiin minuutteihin, mutta taisin aloittaa tekemään sitä juuri sen ärsytyksen ja ihmetyksen takia. Miksi kello muka ei voisi soida oudolla minuutilla? Nyt kuitenkin jo vuosia parittomilla minuuteilla torkkua lyöneenä tuntuu siltä, että parittomissa minuuteissa on vapautta, jota parillisissa, kympeissä tai tasaviitosissa ei ole. En pidä 07.35 heräämistä samana asiana kuin 07.36. Olen ominut oudot minuutit arkeeni. Anti-oudoissa, eli parillisissa minuuteissa on aina mukana kuri ja järjestys. Niissä on mukana rutiini, joka ikään kuin tuo helpotusta, mutta asettaa samalla aivot raiteille, joista suistuminen pelottaa. En pidä siitä.

Olen nyt tilanteessa, jossa torkkuni soi 07.37 ja jos en päätä nousta vielä siinäkään, niin uusi herätys soi vain minuutin päästä. Ärsytän itseäni. Usein käy niin että torkutan kaikki herätykseni ja kaikki torkut. Saattaa mennä puoli tuntia tai jopa tunti, kun puhelimeni soi oudoilla minuuteilla ja oudossa rytmissä. Välillä minuutin välein ja välillä alle kymmenen minuutin välein. Joskus kun minulla oli vielä Apple Music tilaus, niin asetin kaikkiin herätyksiini eri biisit soimaan. IPhone antaa vaihtaa herätysääneksi minkä tahansa biisin, jos tilaa Apple Music palvelun. Käytän kuitenkin Spotifyta, joten en juuri nyt voi tätä tehdä. Jos joku olisi seurannut esimerkiksi tunnin ajan sänkyni vieressä tätä taistelua itseni ja herätyksien välillä, niin saisi oikeasti nauraa. Outoja biisejä, oudoilla minuuteilla ja outo mies vielä niitä hakkaamassa pois.

Tänä aamuna tilanne on kuitenkin normaalista eriävä. En ole menossa Kankaalle, mikä tarkoittaisi mahdollisuutta venyttää sängyssä makaamista maksimiin. Optimaalinen aika sängystä nousemiselle on 7.55. Painotan sanaa optimaalinen, sillä tällaisessa tapauksessa myöhästyn heti, jos aamussani on jotain ylimääräistä. On pakko nousta aiemmin, jotta kerkeän löytää sähköskootterin, jolla menen Neonille. Teemu itseasiassa pyöräilee sinne mun kanssa, joten en voi häntä odotuttaa. Nousen sängystä 7.39.

Pari leipää ja vesilasia naamariin. Vaatteet niskaan ja sukat ähkien jalkaan. Sitten se iskee. Järkyttävä vessahätä. Tämä akti on syksyisin ja keväisin tullut tutuksi. Stressivatsa vetää aamulla vesilasin jälkeen jokapäiväisen kitarasoolon ja päästää varpusparven valloilleen. Nyt mä luultavasti myöhästyn. Tavoite oli tänään päästä Neonille asti ja vasta sen jälkeen kärvistellä vesiputouksen kanssa. Laitan Teemulle viestin, että mene edeltä, en kerkeä 07.55 alas. Olen alhaalla itseasiassa vasta 08.11, enkä tietenkään löydä sähköpotkulautaa. Lähin potkulauta löytyy noin 150 metrin päästä eli hölkäksi menee. Sähköpotkulaudan kanssa menee Kankaalta Happy Secondille 6-8 minuuttia riippuen liikennevaloista ja sähköpotkulaudan tarjoajasta. Tier on hitain ja Voi sekä Ryde nopeimmat. Ilmoitin ryhmään ennen kuin lähdin ajamaan, että olen pari minuuttia myöhässä ja näin tapahtui. Saapumisaika 08.20. Hävettää jälleen.

Noniin eli tilanne on se, että saavun myöhässä paikalle ja tehtävänanto on jo annettu. Kuuntelen kärsivällisesti keskeyttämättä ketään ja yritän parhaani mukaan päästä kärryille nykyhetkestä ilman, että sitä tarvitsee erikseen minulle vielä selittää. Vihaan sitä tunnetta, joka itselle ja muille aiheutuu siitä, kun pitää selittää asia uudelleen myöhässä olleille tyypeille. En halua minulle selitettävän mitään. Jos tulen myöhässä, niin paras tietenkin olisi, että kukaan ei huomioisi minua mitenkään, vaan jatkaisi niin kuin oli suunnitellut. Minä haluan olla ainut, joka myöhästymisestä häviää.

Pääsen nopeasti aika hyvin kärryille. Ymmärrän ongelman ja ajatukset lähtevät saman tien rullaamaan. Jakaudumme ryhmiin ja teemme samaan toimeksiantoon pienemmissä ryhmissä ikään kuin kaksi vastausta. Ihan älyttömän hauska kokeilu. Mielestäni meillä on aika hyvä ryhmä. C-Korin äijät ja Helena. Petteri puuttuu koko synnytyksestä. Ryhmädynamiikka juuri tällä kokoonpanolla on puhelias ja poukkoileva. Helena ilmoittautuu kirjurin rooliin, mikä käy kaikille. Aloitetaan tiedonkerääminen ja höpöttäminen. Mietitään kysymyksiä, joita pääsemme toimeksiantajalta pian kysymään. Aluksi olo on aika kädetön, kun ei ole vielä paljoa tietoa yksityiskohdista, kuten budjetista ja sidosryhmistä. Yksityiskohdat siitä mitä ennen on tehty tuo hulluihin ja typeriinkin ideoihin konkretiaa. Voimme kahdeksan tuntia pohtia tyhjälle kankaalle ihan todella erikoisiakin ideoita tapahtumatuotannosta ja tilkuista, mutta jos ne ovat aivan eri maailmasta, kuin alkuperäinen tai edellinen tapahtuma niin konkretiaa on vaikea löytää.

Mielestäni ymmärrän luovasta prosessista aika paljon, tai ainakin siitä miten se itsessäni toimii. Toimeksianto tässäkin synnytyksessä on monelle meistä aika kaukainen teemansa puolesta. Tilkkumessut konseptina tuskin herätti meidän ryhmässämme kenelläkään hurraahuutoja, mutta tässäpä päästäänkin yhteen synnytyksien kannalta tärkeimpään kysymykseen; mihin päästät aivosi tarttumaan?

Jos aivot tarttuvat liian tiukasti tilkkuihin, Mäntyharjuun, pieneen kohderyhmään tai siihen miten valtion rahoilla rahoitetaan tämmöistäkin juttua, niin tuloksena mitä luultavammin on laiha tulos. Äsken mainitut asiat ovat olemassa ja ne vaikuttavat ajatteluun ja ideointiin, mutta ne ovat ajattelua rajoittavia tekijöitä. Aivoja ei saa päästää kosketusetäisyydelle näistä. Aivoille annetaan lupa katsoa, mutta ei koskea. Kuin pienelle lapsinerolle. Näitä yksityiskohtia tarkastellessa aivojen täytyy vain osata ottaa nämä asiat huomioon. Ei halata niitä.

Olemme tehneet synnytyksiä jo moneen eri paikkaan, joissa käsiteltävät teemat ja liiketoiminnat ovat itselleni vieraita tai tylsiä. Joogapalvelut ja niiden ympärille tehty uusi verkkopalvelu. Mäntyharjun Kisalan käyttötarkoituksien kirkastaminen. Meidän ensimmäinen synnytyksemme eli keittiöfirman brändimuutos ja myyntikärjet kohderyhmän muuttamisen mukana. Kaikki nämä olivat todellakin sellaisia mitkä ei teemoiltaan välttämättä osu ihan meikäläisen halleluja-hermoon. 

Synnytyksistä puhuttaessa kyseessä ei koskaan mielestäni ole näistä toimialoista tai kunnista, joille synnytykset tehdään. Kyseessä on aina palvelukokemukset, ostopolut, liiketoimintasuunnitelmat, kohderyhmät, myyntisuppilot, tapahtumasuunnitelmat, alustamallit ja kaikki se mitä niiden päällimmäisten asioiden alla tapahtuu. Isoja kokonaisuuksia kaiken takana. Synnytyksien pääpahikset piileskelevät joka kerta itseään kiinnostavampien ja huomiota herättävämpien kulissien takana. Näihin pahiksiin aivojen pitää tarttua ja muistaa ne kulissit joiden läpi piti tulla.

Synnytyksissä pohditaan joka kerta uusia tapoja toimia. Miten me voimme tehdä asioita uudella tavalla? Mikä olisi villi ajatus, millä saamme myyntiä enemmän? Miten aktivoimme kunnan yrittäjiä järjestämään tapahtumia? Minkälainen ydinpommi meidän liiketoiminnan päällä täytyy räjäyttää, että kaikki lentää hetkeksi taivaalla ja laskeutuu pian uudessa muodossa alas? Kun me mietimme, että mitä tarkoittaa uusi tapa toimia niin minun mielestäni sillä tarkoitetaan jotain fundamentaalisesti tapahtuvaa asiaa. Jotain sellaista liiketoiminnallista kiropraktiikkaa, mikä avaa nivelet ja nikamat niin että paukkuu. Kulissien takana tehdään se oikea mylläys. Brändivärit, fontit ja kivat markkinointivideot ovat kulisseja ja näiden myllerryksien edessä.

Toki minä suurentelen tässä. Kaikki toimeksiannot eivät mahdollista liiketoiminnan sydänhierontaa, mutta haluan pitää kiinni ajatuksesta. Asiakkaalle pitää pystyä tuottamaan aina sellaisia valmiiksi kohonneita idealeivonnaisia, joita maistaessa asiakas tokaisee pienessä sokerihurmoksessa, että ”empä ole tällaista ennen ajatellut!”.

Tilkkumessujen tapaus on mielestäni herkullinen. ”Miten meidän pitää muuttaa ja toteuttaa tapahtumaa, että se joko tuottaa rahaa ja mahdollistaa olemassaolonsa sillä tai siihen löytyy sellaisia kulmia, joilla voi hankea hankerahoitusta.” Lyhennän tämän muotoon; miten toimimme fundamentaalisesti eri tavalla kuin tähän mennessä? Aivan todella huippu toimeksianto mielestäni, vaikka olosuhdetekijät (tilkut, mäntyharju ja pieni kohderyhmä) ovatkin menestyksen kannalta masentavat. Niihin ei pidä kuitenkaan keskittyä. Ideat vaan rullaamaan ja kirjoitetaan kaikki ylös. Pahinta mitä tässä vaiheessa voi tapahtua, tai on jo tapahtunut, on se, että ryhmässä on joku, jonka aivot ovat tarttuneet synnytyksen pimeälle puolelle: kulisseihin. Henkilö haastaa kaikkia muun ryhmän hyviä ja huonoja ideoita siinä vaiheessa, kun sitä ei pidä tehdä. Hän ei tuo pöytään hyviä ideoita, koska aivot ei kykene enää isoon ajatteluun. Hän levittää tätä myrkkyä tehokkaasti muille ryhmän jäsenille. Aivot tykkäävät negatiivisista jutuista enemmän, kuin positiivisista jutuista. Aivot oikeasti saavat negajutuista enemmän kiksejä. 

Tässä toimeksiannossa Teemu meinasi lipsahtaa pimeälle puolelle. Samalla tavalla kuin minä olin ollut jarruna Panorama Barille tehdyssä 22h synnytyksessä vuosi sitten. Hän ei päässyt ajattelussaan pitkälle, koska on usein realisti. Teemun ideat haettiin toista kautta. Höpöteltiin jostain ihan muusta.

Pienessä päässäni olin keksinyt toimeksiantoon idean uudesta hankkeesta, joka palvelee käsityöyrittäjiä ja Mäntyharjua sekä on konseptina hyvin hankeystävällinen. Ideassa jokainen Mäntyharjun tilkkumessuille myyntipaikan varaava tilkkutäti saa tuotteilleen ja taiteelleen myyntipaikan koko Suomen ympäri kiertävästä TilkkuTourista. Tuotteiden myynnin ja logistiikan olisi järjestänyt tapahtuman/hankkeen toteuttava tiimi. Kulttuuria kierrätetään koko Suomen ympäri ja samalla tuetaan käsityöläisiä. Hankerahat on taattu. Tilkkumessut olisivat kiertueen päätapahtuma, jossa panostetaan elämyksellisyyteen kaikin mahdollisin keinoin ja otetaan kaikki hyöty irti Mäntyharjun kesäväestöstä, jota kuntaan kesäisin muuttaa. Kesällä Mäntyharjun väkiluku tuplaantuu!

Teemun ideapankki saatiin auki vasta, kun puheissa oli päästy irti toimeksiannosta. Juteltiin viime vuoden reissusta Birminghamiin ja naureskeltiin kommelluksille. Teemu esimerkiksi nuoleskeli EU:n komissiossa sormistaan suklaata, jota kaivoi kahvikuppinsa pohjalta. Tästä kohtauksesta päästiin muistelemaan Budapestiä, jossa vierailimme Finnagoralla. Finnagora toimii Suomalaisen tieteen ja taiteen instituuttina Unkarissa ja edistää meidän ja Unkarin välistä yhteistyötä. Teemu oli saanut hyvän annoksen minun pitchaamista TilkkuTourista ja keksi, että ”hei pitäisikö hanketta ajaa yhdessä Finnagoran kanssa ja tuoda TilkkuTour Unkariin”. 

Aivan megaluokan idea ja totta kai me laitettiin se ihan avainideaksi siihen meidän esitykseen. Meidän piti kuitenkin päästä ajatuksiemme kanssa karkuun Mäntyharjusta ja kuljettaa aivot Unkariin hakemaan inspiraatiota. Synnytystilanne on luonteeltaan intensiivinen ja sen aikana voi ihan turvallisesti puhua ihan mistä vaan. Paine ja stressi aiheuttaa sen, että toimeksianto ja siihen ajatellut ideat pysyvät työaivojen RAM-muistissa koko synnytyksen ajan. Aivot kykenevät tekemään villimpiä ideoita, kun ne päästää hetkeksi karkuun, koska ne osaavat palauttaa tai yhdistää asioita itsekseenkin. Tämä on luovuutta parhaimmillaan.

Sitten ihan tosissaan.

Olen samaa mieltä Elizabeth Gilbertin kanssa Big Magic kirjan kuunneltuani aika pitkälti yhdestä asiasta ja kerron pian mikä se on. Kuuntelin kirjan samalla, kun toteutin yhden aikamme luovan kulinaristisen neron, Kim Mustosen, suunnitelmia jo konkurssiin ajautuneen katuruokaravintolan keittiötiloissa Kuopiossa. Meillä oli uuden Havu Kitchenin tapahtumateltta Satoa-festivaaleilla ja käytimme suljetun ravintolan tiloja hyödyksi. Kim oli suunnitellut kolme maisteluannosta myytäväksi ja kaikista maailman huippukokeista juuri minä pääsin aisapariksi valmistamaan hapankaalista, sweet chili soosista ja coleslaw salaatista, kimchiä, jota tarjoiltiin villisian kyljessä. Työstin kimchiä ja tiskejä keittiössä yksin ja kuuntelin 8 tunnin aikana kirjan päästä päähän. On hienoa nähdä vierestä, kun huippukokki tekee luomistyötään. Huippukokkien työssä tärkeintä ruoka-aineiden ja yhdistelmien ymmärryksen lisäksi on se ääretön magia mitä kokemus ja imago annokseen ja nautintoelämykseen tuo. Siksi oli jopa huvittavaa kuunnella kuinka asiakkaat vuolaasti kehuivat pieniä herkullisia annoksiamme ja ylistivät Kimiä, kun leijonanosa annoksista oli oikeasti Jokkepapan sekoittelemia! Luovuus on loppupeleissä taikaa, jota pystymme luomaan tai kohdistamaan asioihin. Tämä voi olla aika paksua, mutta tykkään ajatella luovuuden samankaltaisena ympärillä leijuvana Voimana kuin Star Wars elokuvissa. Joillakin meistä on ylenpalttiset luovuuden lahjat ja osalle luovuuden hyödyntäminen on todella haastavaa. Pidän itseäni luovana tyyppinä ja etenkin paineen alla mielestäni suoriudun todella hyvin. Synnytyksissä etenkin pidän itsekkäästi itseäni todella arvokkaana tekijänä tiimin suoriutumisen kannalta. 

Suhteeni itseeni ja sitä kautta luovaan toteuttamiseen voi olla vähän vinksallaan. Pidän itseäni ja arkeani kohtuullisen kaaoksessa. Kaaos on välillä olosuhteiden luomaa, mutta joskus luon sitä tarkoituksella itse. Toki olen myös välillisesti tai suoraan vastuussa niistä olosuhteista, jotka sysäävät minua kaaokseen. Pidän kaaoksesta ja koen saavani siitä intoa, iloa ja ideoita. Epäsäännöllinen elämänrytmi ja spontaanisuus tuovat ilmeisesti sen verran adrenaliinia ja dopamiinia aivojen reseptoreihin, että en tohdi päästää irti. Ammennan kaaoksesta energiaa, luovuutta, spontaaneja ajatuksia ja hauskuutta arkeeni. Kaihdan rutiineja, koska pelkään niitä. Rutiinien ajattelu ahdistaa ja tuntuu kuin seisoisin jyrkänteellä. Jos hyppään, elämä kiihtyy ja vilisee silmissä ohi, kunnes herään vanhana ja huomaan, että en elänytkään hetkessä. Rutiinit ja säntillinen elämänrytmi tuntuu kahlitsevalta ja tukahduttavalta. Samojen asioiden toistaminen päivästä toiseen samoilla tavoilla on kuin painaisi vapaaehtoisesti elämän pikakelausnappia. Pelkään päivää, kun akatemia päättyy. Pelkään, että kaaos pysähtyy ja samalla lopettaa niiden asioiden ruokinnan, jotka tekevät Wiljamin.

Ajatteluni on vinksallaan. Tätä reflektiota varten luin myös ehkä maailman parhaan refletkion. Haruki Murakamin kymmenen vuoden kirjoitusprojektin ”Mistä puhun, kun puhun juoksemisesta”. Kirja periaatteessa keskittyy juoksemiseen, mutta lukijan on pakko olla todella hukassa, jos kirjan lukemisen jälkeen toteaa, että olipa hyvä kirja juoksemisesta. Kirja on itsereflektiota parhaimmillaan. Murakamin elämässä on yhtymäkohtia omaani. Hän oli ennen romaanikirjailijan uraansa yrittäjä. Hän pyöritti jazz-baaria vaimonsa kanssa Tokiossa. Muutaman vuoden yrittäjän uran jälkeen hän päätti laittaa ovet säppiin ja aloittaa kirjoittamisen. Samana päivänä, kun hän aloitti kirjoittamisen, aloitti hän myös jokapäiväisen juoksemisen.  Kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Elämä Tokiolaisen yöelämän ja liike-elämän kaaoksessa vaihtui kertaheitolla ammattikirjailijan ja pitkänmatkanjuoksijan säntilliseen arkeen. Kirja on kokoelma Murakamin päiväkirjan pätkiä, jossa hän juoksemisen avulla ruotii itseään todella syvältä. Juokseminen on hänelle henkireikä ja täydellinen vastapaino kirjoittamiselle. Juokseminen myös tukee kirjoittamista, sillä ne sisältävät toisiinsa nähden hyvin samanlaisia aspekteja. Tavoitteellisuutta ja itsetuntemusta. Kirjailijanura ja juokseminen olivat Murakamille päätös elää tietynlaista elämää. Kirjailijanura on Murakamin unelmientäyttymys ja kirjoittaminen on hänen tapansa ymmärtää elämää sekä toteuttaa itseään. Juokseminen taas intohimo ja työkalu itsensä tuntemiseen. Jokapäiväinen juokseminen ja itsensä kurittaminen mahdollistaa hänelle vaakakupin toisen puolen eli luovuuden ja kirjoittamisen.

Ehkä elämä vie minut vielä maratoonariksi tai himozumbaajaksi, mene ja tiedä. Kaaos sumentaa peilikuvaa itsestä ja antaa välillä valheellisen kuvan omista mahdollisuuksista. Juoksemisen kaltainen harrastus palauttaa kärsimyksenomaisesti ajatukset maan pinnalle ja ihmisen lähemmäksi itseään ja tuntemuksiaan. Kilpailun jälkeisiä tuntemuksia Murakami kuvailee upeasti:

”Loppuaikani saavuttamani sijoitus, ulkoinen olemukseni – kaikki nämä ovat toisarvoisia. Kaltaiselleni juoksijalle todella tärkeää on se, että saavutan itselleni asettamani tavoitteet, omin voimin. Annan kaiken mikä minulla on, kestän sen mitä on kestettävä, ja minusta tulee omalla tavallani tyytyväinen. Mutta yritän aina päästä eroon epäonnistumisistani ja ilonaiheistani niin, että opin läksyni. Ja toivon, että ajan kuluessa, kisan seuratessa toista minä saavutan lopulta kohdan, johon voin olla tyytyväinen. Tai ehkä näen siitä vain vilauksen.”

Kaaos ja minä pidämme vielä hetken yhtä. Tai ehkä pidempään. Vain päättämällä jättää sen, pääsen siitä eroon.