Luin Lauri Järvilehdon kirjoittaman kirjan Tee itsestäsi mestariajattelija, sillä kirjan esittelyssä kerrottiin esimerkiksi, flow-tilan löytämisestä ja sen ylläpitämisestä sekä oman ajattelun ohjaamista parempaan suuntaan. Flow-tilasta halusin lukea, sillä golf harrastuksessani puhutaan usein flow-tilasta ja tiesin suunnilleen mitä se tarkoittaa mutta halusi kuulla siitä lisää ja halusin tietää, miten saavuttaisin sen itsekin. Pidin flow-tilaa enemmänkin ammattilaisurheilijoiden saavuttavana asiana.

Minulle opetettiin jo pienenä, että oppiminen on helpompaa, kun aihe on itselle kiinnostava. En kuitenkaan koskaan pitänyt mitään kouluainetta erityisen kiinnostavana, kun vasta lukiossa milloin innostuin ja kiinnostuin maantiedosta ja etenkin meteorologiasta. Innostukseni alkoi kuitenkin liian myöhään, sillä päästäkseni opiskelemaan meteorologiaa olisi minun pitänyt olla opiskellut lukiossa kemiaa, fysiikkaa ja biologiaa. Mikään näistä ei lukion alussa kiinnostanut, joten en koskaan niiden kursseille mennyt. Tietysti aina on vaihtoehto lukea pääsykokeisiin mutta ajatus siitä, että minun pitäisi opiskella kaikki lukion kemian, fysiikan ja biologian kurssit tuntuivat mahdottomalta. päädyin hakemaan ja pääsemään Tiimiakatemiaan, sillä pidin tätä paikkana mihin kannattaa tulla, jos ei vielä tiedä mikä itseäni kiinnostaa tehdä tulevaisuudessa. Mietin todella usein sitä, että menenkö Tiimiakatemian jälkeen vielä yrittämään pääsemään meteorologikouluun. Nyt olen löytänyt itseäni todella kiinnostavan ja mieluisen projektin golfin parissa ja pitkästä aikaa pääsin tuntemaan sen tunteen, kun pääsee oppimanaa asiasta, joka on mieluisaa ja innostavaa.

 Palaan usein miettimään päätöstäni siitä, että en ruvennut pänttäämään meteorologian pääsykokeisiin. Tein silloin päätöksen, että en siihen rupea, koska olin varma, että en pysty siihen. Ja olin oikeassa. Mutta, jos olisin päättänyt pystyväni siihen, tuntuu siltä, että olisin silloinkin ollut oikeassa. Ajatellessani, että en pysty johonkin asiaan, olen todennäköisesti oikeassa ja päinvastoin.

Kirjaa lukiessani tajusin, että kun jätin yrittämättä päästä haluamaani kouluun, tein ainoan tavan epäonnistua. Ymmärsin, että ainoa tapa epäonnistua on jättää yrittämättä. Jos olisin ruvennut lukemaan pääsykokeisiin ja käyttämään siihen suurimmanosan ajastani, olisi minulla ollut edes mahdollisuus onnistumiseen. Ja vaikka silti olisin epäonnistunut, olisin aina voinut yrittää uudestaan. Vielä tärkeämpi asia mitä kirjasta opin on, että vaikka olisin yrittänyt useita kertoja ja silti aina epäonnistunut kouluun pääsemisessä, se ei ole oikeasti epäonnistumista. Epäonnistumisia tulee kaikille ihmisille työstä tai yrityksestä huolimatta. Epäonnistumisia tulee niin usein, että en enää pidä niitä epäonnistumisina, sillä se saa aivoni ajattelemaan negatiivisesti. Haluan ajatella epäonnistumisia, onnistuneesti eliminoituina toimintatapoina. Tällöin minulla pysyy positiivinen asenne ja löydän oikean tavan tehdä asiat.

Pidän itseäni realistina, eli ihmisenä, joka ei ole optimisti mutta ei pessimistikään vaan siinä välissä. Usein suomalaiset tulkitsevat realistin pessimistinä. Tiimiakatemialla olen todella monta kertaa törmännyt tilanteeseen, missä harjoitan realismia mutta ihmiset tuomitsevat minut pessimistiksi. Esimerkiksi tiimini kanssa ideoinnissa, olen usein se henkilö, joka haastaa ajatuksia ja ajattelee niitä kriittisesti. Se on vaan valitettavaa, että monet pitävät tällaista ajattelutyyliä pessimistisenä, vaikka se ei sitä todellakaan ole. Positiivisena pysyminen on minulla tärkeää, jotta saan asiat tehtyä siten, kuten haluan ja olen suunnitellut. Realismi välillä haastaa sitä. Kirjasta sain ahaa-elämyksen, kun opin, että ajattelutyylini ei vain ole ajatteluani vaan koko todellisuuttani. Haluan, että oma todellisuuteni on positiivinen, jolloin minun olisi hyvä käyttäytyä optimistin tavoin. Kaksi ihmistä, joiden saavutukset ja ansioluettelo on sama mutta toisen ollessa pessimisti ja toisen optimisti, on heillä eri mahdollisuudet esimerkiksi työmaailmassa. Optimisti näkee tilaisuuden, kun pessimisti näkee uhan.

Tiimiakatemialla puhutaan usein siitä, kuinka tärkeää on mennä omalle epämukavuusalueelle, jotta voi oppia uutta. Olen samaa mieltä ja nyt uusimman golfpodcastprojektini avulla olen huomannut muutaman asian. Projektin alussa pelkäsin sen olevan aina kivaa ja helppoa tehdä, sillä oli aihe minulle mieluisa. Onneksi näin ei ole. Projektissa on paljon mukavia asioita, esimerkiksi se, että saan koko ajan työskennellä oman intohimoni parissa. Projektissa on myös paljon epämukavia asioita esimerkiksi, puuduttavat editointi työt ja se, että kasvu on hidasta ja joskus mahdottoman oloista. Tämän takia projekti varmasti onkin minulle hyvä, sillä työskennellessäni sen parissa olen mukavuus- ja epämukavuus alueen välissä. Tunnen toimivani tässä pienessä välissä kaikista tehokkaimmin, sillä olen innostunut mutta samalla pusken itseäni tekemään uutta ja pelottavaa.

Sain tiimiläiseltäni tietoisuuteeni teorian, joka innostaa minua jatkamaan täysillä yrittämistä golfpodcastin teossa. Kuten aiemmin sanoin, välillä kasvu projektissa tuntuu mahdottomalta, sillä tulokset eivät aina näy. Jääkuutioteoria toi minulle uuden näkökulman asiaan. Huoneessa on jääkuutio ja lämpötila on -25 astetta. Vaikka kuinka teen töitä sen eteen, että jääkuutio sulaisi ja saan huoneen lämpötilan -20 asteeseen, jääkuutio näyttää edelleen aivan samalta. Sama homma jatkuu päästessäni -15 asteeseen, -10 asteeseen, -5 asteeseen. Olen tehnyt töitä valtavasti, mutta jääkuutio on edelleen aivan samannäköinen. Mutta yksi päivä, kun lämpötila nousee nollaan tai yhteen asteeseen, tulokset tulevat esille aivan silmänräpäyksessä. Tämä teoria avasi silmäni sille, että koskaan ei saa luovuttaa vaan pitää luottaa siihen, että kova työ palkitaan jossakin vaiheessa.

Olen myös löytänyt toimintaani kuuluisan siili-konseptin. Minusta tuntuu, että Tiimiakatemialla on olemassa kahdenlaisia ihmisiä. Kettuja ja Siilejä. Ketut yrittävät montaa tapaa napata siilin mutta aina siili turvautuu piikkipalloksi. Kettu on puskassa piilossa ja yllätys hyökkää siiliä kohti, mutta siili turvautuu piikkipalloksi. Kettu luo suunnitelman ja houkuttelee siilin marjoilla lähelle kuoppaa missä kettu on valmiina hyökkäämään. Siili napostelee tyytyväisenä marjoja, kettu hyökkää kupastaan, mutta siili turvautuu piikkipalloksi. En todellakaan sano, että kumpikaan tyyli, olit sitten kettu tai siili, on väärin. Päinvastoin. Molempia tarvitaan, jotta meidän yhteisömme pelittää. Itse olen orientoitunut siilin taktiikkaan. Pysyn yhdessä hyväksi todistetussa tavassa ja annan sille kaikkeni sekä luotan, että se toimii.