Luin näitä molempia kirjoja ihan tolkuttoman kauan ja herättivät paikoin yhteneviä ajatuksia, joten ajattelin tehdä näistä tämmöisen hienon comboreflektion. Enemmän kuitenkin painottuen Tunne lukkosi- kirjaan. Muutamat olivat maininneet edellä mainitun kirjan sekä Iitu suositteli Supervoimani ADHD:ta ja molemmat kuulostivat ihan mielenkiintoisilta ja saattaapa nämä jotain ajatuksiakin herättää.

Supervoimani ADHD:sta kun bongailin häiriöiden oireita, kieltämättä muutama ratas loksahti paikoilleen minunkin kohdalla, mutten kuitenkaan kävisi vannomaan itselleni diagnoosia. Toki joskus/usein keskittyminen kuuntelemiseen tai lukemiseen on hankalaa ja päästän suustani asioita hieman vääriin aikoihin malttamattomana. Kirjassa Durchmanin kuvaillessa hänen mökkipuuhasteluaan, jolloin mikäkin homma jäi kesken vuoron perään oli itselleni täysin samaistuttavaa, etenkin autotallilla työskennellessä. Käyn etsimään jotain työkalua ja käynkin lakaisemaan lattiaa, jonka jälkeen teen jotain muuta. Been there for sure. Tiedä häntä sitten, miten paljon tähän kaikkeen vaikuttaa yöunten nukkuminen ja ihan vaikkapa ravinto.

Olen kuitenkin lapsesta asti ollut sanoisinko melko aktiivinen. Sain kotona moitteita päiväkodissa pitämästäni ”showsta”. En koskaan pitänyt tästä termistä. Uskoisin, että heitin tuolloinkin läpyskää hyviä ja huonoja, ihan niin kuin edelleen tänäkin päivänä. Peruskoulussa selvisin melko keskivertona, vaikka harva aine kiinnosti niinkään, matematiikka ei kuitenkaan maistunut oikein ollenkaan. Vanhemmiltani kysyessä viime joulukuussa, että sattuisikohan minulla olemaan joku ADHD, oli vastaus pitkä ihmettelevä ei. Niin ei kai sitten. Ehkä joku pieni leppoisa ADD.

En tiedä milloin, mutta olin kirjoittanut muistiinpainoihini, että: Pele huomautti hiljattain siitä, miten kun joku sanoo minulle jotain, reagoin siihen aivan jollain muulla jutulla, vaikkakin kuuntelin todennäköisesti asian tai kysymyksen. En oikein ymmärrä mistä tällainen tapa johtuu. Joko haluan sanoa asiani ensin, jottei se unohdu ennen kuin kerkeän sen sanoa tai sitten olisinko jopa niin tyly, etten pidä toisen asiaa niinkään tärkeänä. Usein näissä tilanteissa olen kuitenkin uppoutunut ajatuksiini ja ehken ole niin hereillä vastaamaan oikeaan kysymykseen, vaikka sen jollain tapaa kuulenkin. Mielenkiintoista.

Kirjassa oli paljon kaikennäköisiä neuvoja erilaisista rutiineista auttamaan keskittymishäiriön kanssa elelyyn, mutta samankaltaisia every day life neuvoja on ollut monissa lukemissani kirjoissa niin eiköhän niitä ole tarpeeksi kerrattu. Mielenkiintoinen osuus oli kuitenkin ”supervoiman” optimointi NLP:n avulla. NLP eli neurolingvistinen ohjelmointi on joukko tekniikoita, jolla mahdollistaa mielen ohjaamisen sekä ohjelmoimisen. Muun muassa Shallow Hal- elokuvasta tuttu motivaatioguru Tony Robbins sanoo, että: ”se mihin huomio kiinnittyy, kasvaa” ja tämä pätee niin positiivisiin kuin negatiivisiinkin asioihin. Kuten aikaisemminkin olen ehkä maininnut, saatan mielelläni takertua enemmän negatiivisiin asioihin. Ettei kenellekään jää epäselväksi, niin kannattaisi keskittyä ja ajatella enemmän asioita, jotka ovat hyvin. Näin alkaa myös vetää hyviä asioita puoleensa I guess. NLP-menetelmissä kiinnitetään huomioita taitoihin, siihen kuinka opimme, kommunikoimme, kuinka ajattelemme ja miten toimimme.

Tunnelukot ovat käytännössä haitallisia uskomuksia ja ajatusmalleja. Meillä jokaisella on näitä ja kirjan mukaan nämä tarttuu lähinnä vanhemmilta tai muilta vastaavilta lähimmiltä. Kirjan alkupuolella kerrottiin jokaisesta 18 tunnelukosta ja pystyi tekemään suuntaa antavan testin, mitä näistä itsellä olisi. Jo selityksiä lukiessa kykenin lukkojen vivahteita huomaamaan itsessäni melko runsaasti. Tästä ei tullut mitään erityisen hyvää oloa. Tein testin niin totuudenmukaisesti kun osasin. Vastaukseksi sain omaavani whopping 16/18 tunnelukkoa, joista hylkääminen oli erittäin vahva, epäonnistuminen, alistuminen sekä riippuvuus vahva, loppujen (vaativuus, uhrautuminen, ulkopuolisuus, rankaisevuus, pessimistisyys, hyväksynnän haku, riittämätön itsekontrolli, kaltoin kohtelu, oikeutus, tunnevaje, suojattomuus, emotionaalinen estyneisyys) ollessa keskivahvoja. Uupumaan jäi sentään vajavuus ja kietoutuneisuus. Onneksi testi on tietenkin vain ”suuntaa antava”, mutta sen tehtyä olo oli more of a mess than ever before. Olen tiedostanut, että olen melko pessimistinen ja en erityisesti nauti tärkeiden ihmisten menettämisestä tavalla tai toisella, mutta tulokset olivat siitä huolimatta hieman epäkannustavat.

Tietenkin arpomaan käy, että mistä nämä kaikki johtuu. Kirja sysää suurimman osan vanhempien niskaan. Mitä pidemmälle kirjaa luki, niin sitä enemmän tuntui siltä, että vanhempana oleminen on aivan järkyttävän haastavaa nuoralla kävelyllä. Minulla on kuitenkin ollut mielestäni ihan hyvä ja turvallinen lapsuus ja siitä saan kiittää vanhempiani, mutta what the fuck happened some point, että minulle kasaantui tällainen määrä haitallisia mielenmalleja. Minulla on kylläkin kaksi isoveljeä, jotka ovat menestyneet minua tietyllä tapaa paremmin usealla mittarilla, mutta etenkin urheilun parissa. Itse pelasin lapsena on-offisti jalkapalloa lähestulkoon vain kavereiden mukana, enkä siitä koskaan suuresti pitänyt saatikka tekniikka kehittynyt hyväksi. Niin ihmekään, että tunsin jääväni veljieni varjoon. Sama juttu koulun penkillä. Tunne lukkosi lukiessani ja pohdiskellessani järkeilin, että olen ollut ollut lapsuudessani huomattavasti enemmän äitini vaikutuksen alaisena, kuin isäni, joka oli yrittäjänä pitkiä päiviä töissä. Myöskin kaikki muistoni, jossa minua nuhdellaan, on nuhtelijana äitini. Omasta mielestäni olin suht kiltti ja kuuliainen lapsi ja varsinkin nykyään tai ehkä jo tuolloinkin tuntui erheeni aika harmittomilta suhteessa saamaani torumiseen. Vaikken isästäni keksikään niin paljon selviä hänen vaikutuksiaan, niin uskon, että on tietenkin ollut myös osana joidenkin tunnelukkojen syntyyn. Myös nuorena/vielä aikuisiällä olen kokenut toisen veljeni vaikuttavan minuun aika paljon. Olen mieltänyt sen sellaisena kirjaimellisena ”isoveli valvoo”-kuviona, joka sitten on joskus tuntunut hieman rajoittavani itseäni ja ehkä on joissain tapauksissa myös projisoinut minuun hänen tunnelukkojaan/pelkojaan. Olen toki perheen kuopus plus keskosuushässäkät siihen päälle, niin ihan varmaan normaalia, että perheen jäsenet ajattelevat minua vielä nuorempana ja avuttomampana kuin todellisuudessa olen.

Olen vieläkin paikoin temperamenttinen, mutta lapsena saatoin suuttua isosti helpolla, milloin mistäkin asiasta, mutta useimmiten syynä oli veljeni ”ärsyttävyys”. Tätäkin olen miettinyt kirjaa lukiessani, että mistä ihmeestä herkkyys suuttumiseeni johtui. Tämä tuskin on kuitenkaan opittu tapa, vaan kuuluu ihan luonteeseeni ja nykyään pidän itseni vain paremmin kurissa.

Supervoimani ADHD:ssakin mainittiin haitalliset ajatusmallit ja jostain syystä olin muistiinpanoihini kirjoittanut, etten muista lapsuudestani hyviä muistoja. Eihän asia tietenkään täysin niin ole, mutta kieltämättä negatiivisista asioista on jäänyt paljon voimakkaampi muistijälki, jolloin ne elelevät herkemmin mielessä. ADHD-kirjan haitallisissa ajatusmalleissa mainittiin kielteinen yleistäminen ja kiinnitin tähän huomiota ihan hiljattain, että äitini tekee juuri tätä. Mietin ja meinasin jo todeta, että itse en tätä niinkään harrasta, mutta muutama lapsuushetki kumpusi mieleen elävästi ja kumosi väitteeni. Olen siispä joskus näin luultavasti tehnyt, mutta ainakin näinä päivinä kielteinen yleistäminen (”minulle aina käy näin huonosti”) on vähentynyt.

Tunne lukkosi- kirja ehti aika pitkälle loppupuolelle jo karata, ennen kuin alkoi löytyä konkreettisia neuvoja, miten tunnelukkoja kannattaisi käydä purkamaan. Kuitenkin jostain syystä en osannut odottaa moisia roolileikkejä tähän hätään. Moni harjoite sisälsi esimerkiksi sisäistä dialogia sinun sisäisen lapsesi, vastuullisen aikuisen sekä sisäistetyn vanhemman välillä. Myös vaikkapa kirjeiden lähettäminen näiden välillä on mahdollista. Varmasti nämä ovat hyviä tekniikoita johonkin terapiaan ja sen sellaiseen, mutta jotenkin en malta olla kohottamatta kulmakarvaani tehtäviä silmäillessäni. Ei siis mitään ihmeitä muuta kuin olisi vaikea kuvitella itseäni tällaisiin mindsetteihin. Kirjassa suositelluista itselleni todennäköisin ja miellyttävin apukeino olisi jotkin mindfulness sekä meditaatiot, niiden ollessaan hieman jo ennestään tuttuja. Johonkin muistiinpanojen väliin kirjan alkupuolelle olin kirjoittanut kysymyksen: ”If you wouldn’t be you, would you want to be you?” Kysymyksen kirjoittamishetkellä en ollut oikein varma vastauksestani. Kirjan lukemisessa kesti lopulta niin pitkään, että olen nykyään monelta kantilta erilaisessa tilanteessakin ja vastaus kallistuu juupelisjuun puolelle. Juuri tämän pitkän time spanin vuoksi halusin tehdä vielä tunnelukkotestin uudestaan ja odotin edes muutamia tunnelukkoja vähemmän kuin vuoden alussa. Hämmennyksekseni sähköpostiin tuli vastauksena lukkolistan sijaan vain teksti joka tiivistettynä sanoi, että: ”Kaikilla on tunnelukkoja. Olet ihminen. Se ei haittaa. Sinun ei tarvitse tehdä itsellesi mitään. Anna tunnelukkojesi vain olla.” En ymmärrä yhtään miksi tulokseksi tuli tällä kertaa tällainen viesti eikä listaa, mutta I’ll take it. Joko vastaus tulee toisella vastauskerralla tai sitten vastaukseni olivat kulkeutuneet hieman chillimpään suuntaa. Kiva kuitenkin näin. En tiedä kuinka soljuva tekstistä tuli kun ajatuksia heräili edestakaisin