”Mä en pysty edes virkkaamaan ilman, että mua alkaa ahdistaa. En tiedä, miks otan senkin suorittamisena, mutta suorittamaan en pysty” – ote päiväkirjastani, 21.4.2023. 

Väsyttää. Ei terveellä tavalla, vaan kroonisemmin ja syvemmin. Öisin on vaikea nukahtaa, koska ajatukset eivät jätä rauhaan. Mieleni luo muistilistoja, suunnitelmia ja ideoita nonstoppina. Herään keskellä yötä puoliunesta ja mietin, nukuinko äsken ollenkaan. Syke on normaalia korkeammalla, oikeastaan melkein koko ajan. Koko ajan keho on valppaana ja ylivireydessä. Keho ja mieli ei palaudu rasituksesta kunnolla, jos ollenkaan. 

Olisi loputon lista tehtäviä asioita, eikä levätä saa ennen kuin kaikki on tehty. Tekeminen ei oikeastaan tunnu edes kivalta, vaan pikemminkin ahdistaa, mutta silti on pakko jatkaa. Suorittaa, ilman mitään nautintoa, robottimaisesti. Tehtävät eivät vain tekemällä lopukaan, vaikka uskottelen niin itselleni. Kaikki energiani menee tehtävien suorittamiseen, sen jälkeen en jaksa enää mitään. No perusaskareet kyllä onneksi hoituvat, mutta vapaa-aikani on vain onttoa makaamista ja itseni hukuttamista turhiin videoihin. Ei ole energiaa parisuhteeseen, ystäviin, harrastuksiin tai elämään. 

Olen koko ajan vähän kireä ja helposti ärstyisä ja itkuinen. Varsinkin työ- ja opiskeluasiat nostattavat vihan tunteita pintaan. En innostu uusista asioista, vaan ne tuntuvat älyttömän kuormittavilta. Miten voisin nyt antaa huomiota jollekin uudelle, kun vanhatkin hommat on retuperällä? Parisuhteeni ärsyttää minua, enkä kaipaa fyysistä läheisyyttä. En jaksa mitään juuri nyt. En edes itseäni. Oma itsevarmuuteni on murenemassa enkä pian edes tiedä kuka olen. Häpeän ja vihaan itseäni, vaikka juuri nyt tarvitsisin itseltäni rakkautta, lempeyttä ja armoa. Mutta ei, kiristän vain otetta.

Yhtäkkiä tulee seinä vastaan ja murrun. En jaksa enää päivääkään näin. Eikai elämän kuulu tuntua tältä? Itken pitkästä aikaa kunnolla ja koen myötätuntoa itseäni kohtaan. Näin se suunnilleen meni, kun uuvuin kevään aikana siihen pisteeseen, etten pystynyt tekemään enää mitään. 

Ensin minun oli vaikea käsittää, että saisin oikeasti pitää sairaslomaa. Enhän minä nyt koskaan sellaista! Olen aina ollut niin vahva ja puskenut läpi kaikesta! Huijarisyndrooma kolkutteli taustalla ja tuntui väärältä jättäytyä töistä ja opiskeluista pois. Tuntui siltä, kuin olisin pahasti laiminlyönyt velvollisuuksiani. Ja miten moni asia nyt jäisi tekemättä! Kannoin suunnatonta huolta tehtävälistastani, jota en nyt päässyt täyttämään. Oli älyttömän vaikeaa päästää irti kaikista työjutuista. Siihen meni varmaan kuukausi, että sain vakuutettua itselleni, että nyt saan vain olla. Varmasti vaikein asia, jonka olen joutunut opettelemaan, on ollut tuo irti päästäminen ja lepäämään opetteleminen, ilman huonoa omatuntoa. 

Ensimmäisenä sairaslomakuukautena kärsin ahdistuksesta joka päivä ja olin koko ajan rättiväsynyt. Minulle valkeni hiljalleen, miten pahaksi tilani oli päässyt. Ihmettelin, että miten pystyin ihan äsken vielä tekemään töitä? En pystynytkään, sillä työstä oli tullut pelottava musta möykky, joka tuntui inhottavalta. Aluksi en pystynyt tekemään mitään. Somen selailu ahdisti, se piti katkaista täysin. Käsitöissä jouduin äkkiä suoritusmoodiin, jolloin sykkeeni nousi ja alkoi ahdistaa. Vetäydyin itseeni ja nukuin paljon, kirjoitin päiväkirjaa ja olin vain. Ja itkin melkein joka päivä, koska ilmeisesti minulla olikin aika paljon käsittelemättömiä tunteita. Meditoin päivittäin ja koitin sillä rauhoittaa mieltäni. Matkasin lapsuuteeni ja tajusin asioita uudella tavalla. Elin todella hidasta elämää. Minulla oli vaikeuksia keskittyä ja muistaa asioista. Olin kuin puoliksi zombi. 

Sitten hiljalleen elämä alkoi taas tuntua joltain. Huomasin jaksavani vähän paremmin. Innostuin pyöräilystä ja ostin kirpparilta rullaluistimet. Aloin käymään juoksemassa ja aloin saamaan liikunnasta iloa uudella tavalla. Työ- ja kouluasiat eivät olleet laukanneet mielessäni enää hetkeen ja tajusin elämässä olevan kaikkea muutakin, kaikkea kivaa. Paraneminen ei kuitenkaan tapahdu lineaarisesti, vaan notkahduksiakin on. Sain masennusdiagnoosin ja lääkityksen, vaikeita hetkiä on edelleen. Paljon vähemmän onneksi, eivätkä ne enää kaada koko maailmaa. 

Olen palannut takaisin sorvin ääreen ja se tuntuu hyvältä. Koen elämäni taas merkitykselliseksi ja olen saanut rakennettua itsevarmuuttani hiljalleen takaisin. Olen oppinut olemaan vähän armollisempi itseäni kohtaan ja suhtautumiseni työhön on muuttunut. Nyt suhtaudun rennommin, eikä minulla ole enää kiire saada koko maailmaa valmiiksi nyt heti. Huomasin asioiden hoituvan hyvin, vaikken tekisi pariin kuukauteen mitään, joten nyt uskallan olla rennommin. 

Olen myös paremmin oppinut tiedostamaan, mitkä tekijät omalla kohdallani ovat altistaneet minut uupumiselle. Kun tein matkaa lapsuuteeni, mietin paljon odotuksia, joita minuun on kohdistunut ja joita olen oppinut kohdistamaan itseeni. Peruskouluaikoina muistan ensimmäisen kerran, että minulle laitettiin tavoitteet korkealle. Minun piti saada kokeista mahdollisimman paljon kymppejä, meillä oli kunnon palkitsemisjärjestelmä koenumeroita varten. Ei haitannut, jos tuli ysi tai kasi, mutta seiska oli jo huono ja vähän jopa pelkäsin sitä numeroa. ”Seiskasta saa selkään”, iskä vitsaili. Minua pidettiin menestyjälapsena ja uskoin siihen itsekin. Olin ylpeä ja ylimielinen, halusin onnistua kaikessa, tähtäsin aina tosi korkealle. 

Olen kokenut saavani vanhemmilta arvostusta aina menestyessäni, muuten arvostusta ei olla aina tajuttu antaa. Se ei ole ollu ikään kuin ehdotonta. Pitkään itsekin arvotin muita ihmisiä heidän akateemisen tai työmenestymisensä perusteella, mutten enää halua tehdä niin. Tein niin myös itselleni ja olin todella vaativa. Koin olevani huono, jos en suorittanut tai ollut aina tähtäämässä eteenpäin ja jonnekin korkealle. Ei ihmisen arvoa määritä menestys tai se, mitä tekee. Paikallaan oleminen ja lusmupäivien viettäminen on aikuisiällä ollut haastavaa ja tuntunut syylliseltä. Aina pitää aika käyttää jotenkin hyödyksi ja olla tehokas. 

Nyt yritän hiljalleen rakentaa uudenlaista elämää itselleni, sellaista joka on vähän armollisempi ja keskittyy itselleni merkityksellisiin asoihin. Olen pitänyt työmääräni vähäisenä ja luonut työstäni itselleni mieleistä. Uupumukseen minut ajoi innostus, joka johti siihen tunteeseen, että kaikki pitää saada heti valmiiksi. Nyt sitä kiireen tunnetta ei ole hetkeen ollut. Olen myös laskenut rimaa onnistumisien suhteen, sillä pienetkin onnistumiset ovat tavoiteltavan arvoisia. Muutos vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä.