Olen liian suuren osan elämästäni miettinyt, mitä muut minusta ajattelevat tai taivunko normeihin tai muottiin, jos toimin tietyllä tavalla. Yleisesti ajatellaan, että tietynlainen elämä ja etenkin positiivisuus on avain onneen ja menestykseen. Koen itse omaavani hieman pessimistisen ajatusmaailman positiivisuudella väritettynä. Tiimiakatemian ja etenkin tämän kevään aikana olen ollut varmaan positiivisimmillani moneen vuoteen, ja reflektointi siitä mistä se johtuu, on vaikeaa. Halusinkin tälle keväälle pari rennompaa kirjaa ja yksi valinnoistani oli Mark Mansonin, Kuinka olla piittaamatta p*askaakaan. 

Onnellisuus ja pettymys

Onnellisuus on mielestäni aika absurdi käsite. Miten sitä edes määritellään? Yleensä ajatellaan, että onnellisuus tulee, kun saavutetaan asia X tai kun nyt teen ahkerasti töitä ja pääsen pitkälle urallani, olen varmasti onnellinen.  Onnellisuus ei ole kuitenkaan palkinto ahkeruudesta.  Mansonkin kertoo kirjassaan, että onnellisuus ei ole mikään yhtälö minkä voi ratkaista ja sen oletus onkin usein alku ja juuri sille miksi ei ole onnellinen. Tämä sama ajatus velloo yleensä tulevaisuuden kanssa. Sitten kun. Sitten kun pääsen eläkkeelle, vietän talvet Espanjassa. Sitten kun löydän kumppanin voin hänen kanssaan tehdä sitä ja tätä. Miksi emme osaa olla onnellisia tästä hetkestä?

Täytän juhannusaattona 25 vuotta eli olen elänyt vajaan kolmasosan eliniänodotteestani. Tänä keväänä jotain on tapahtunut omassa ajatusmaailmassani ja olen positiivisempi kuin aiemmin. Tästä olen saanut positiivista palautetta myös tiimiläisiltä. Minun on vaikea pukea sanoiksi, että mitä on tapahtunut tai mikä on ollut käännekohta ajatusmaailman muuttumiselle. Olen ainakin lopettanut ylimääräisen stressaamisen ja pitänyt projektimäärän inhimillisenä. Ne ovat varmasti osasyy, mutta en lyö päätäni pantiksi, että se olisi kaikki kaikessa. On minullakin huonoja päiviä niin kun kaikilla, mutta ajatukseni ovat enemmän ratkaisukeskeisiä kuin vain pelkästään negatiivista teiniangstia. 

Olen Mansonin kanssa samaa mieltä siitä, että onnellisuus ei ole täysin kiinni pelkästään itsestämme. Se miten kohtaamme pettymyksiä, surua ja muita ei niin positiivisia tunteita on kiinni meistä. Kirjassa oli kappale pettymisestä tai oikeastaan pettymyspandasta. Pettymyspanda olisi supersankari, jonka kyky on kertoa ihmisille heitä itseään koskevat ikävät totuudet. Akatemialla tuota voisi verrata esimerkiksi palautetreeneihin. Missään muualla ei ole samanlaista tilaa antaa palautetta ja ottaa sitä vastaan. Etenkin ensimmäisissä palautetreeneissä kuulee usein asioita, joita ei välttämättä ole ikinä kuullutkaan tai tullut ajatelleeksi itsessään.  Minulla se oli liiallinen suorasanaisuus ja vaikka se taito on minulla kehittynyt valtavasti, on se edelleen jossain tuolla takaraivossa pienenä mörkönä kummittelemassa.

Kipu on tehokkain keino saada aikaan toimintaa. Entisenä kilpaurheilijana pettyminen oli osa arkea, sillä aina ei kisat mennyt niin kun oli suunniteltu tai treenattu, mutta silloin myös nälkä kasvoi syödessä. Muistan aidosti kilpailut, kun hävisimme Jyväskylän joukkueelle ensin 0,62 pistettä ja seuraavissa kilpailuissa 0,47 pistettä. Treenasimme lujaa ja vaikka treenit olivat raskaita ja kipu kropassa oli jäätävä niin jokaisella oli tuo piste-ero mielessä ja ainakin silloin kun kapteeni huutaa kesken ohjelman ”NOLLA PISTE KUUSKAKS”.  SM-kisoissa voitimmekin sitten heidät roimalla piste-erolla. Minulle pettymykset ovat motivaatiota. Motivaatiota tehdä paremmin, treenata lujempaa ja ennen kaikkea olla parempi versio itsestä. Pettymykset eivät siis lannista ja usein suustani kuuluukin lausahdus ”perse kohti uusia pettymyksiä”.

Valintojen maailma

Kuulen usein, että olen kypsä ikäisekseni. En osaa sanoa mikä on 24-vuotiaan sinkkunaisen kypsyysasteikko, mutta sen tiedän, että olen henkisesti vahva nainen. Mansonin mukaan henkinen kasvu kumpuaa oivalluksesta. Oivalluksesta siitä, että olemme itse vastuussa omista valinnoistamme olosuhteisiin katsomatta. Kaikki tapahtumat ja olosuhteet eivät ole omissa käsissä, mutta omissa käsissämme on se, miten niihin reagoidaan. Oma henkinen kasvuni on ollut todella suurta Tiimiakatemian aikana ja osa syy siihen on ollut se, miten olen käsitellyt saamaani palautetta. Olen myös tietoisesti tehnyt valintoja hypätä jatkuvasti oman mukavuusalueeni ulkopuolelle, esimerkiksi viime syksynä hyppäämällä Megatiimin puikkoihin. Minulla on selkeät visiot tulevaisuuteni suhteen, ja sen eteen teen töitä joka päivä. Tulevaisuus näyttää mihin rahkeet riittävät, mutta pieni epävarmuus tällaiselle kontrollifriikille tekee vain hyvää. 

Opi sanomaan EI

Noita sanoja olen kuullut ihan muutamaan otteeseen ja aika monen suusta. Niin olen itsekin sanonut monelle muulle, mutta en itselleni ainakaan kovin tosissaan. Itselleni olen sanonut sen vain lähinnä naureskellen. Akatemialla olen tehnyt paljon erilaisia asioita ja missään vaiheessa ei ole ollut hetkeä, kun ei olisi ollut yhtään rautaa tulessa. Tiedostan, että nautin kiireisestä elämästä, mutta usein se on ollut omien tunteiden pakomatka. Kun pitää mielen ja kropan kiireisenä ei ehdi murehtimaan omia negatiivisia tunteita. Etenkin treenaaminen ja pitkät työpäivät ovat ollut minulle suuri pakokeino omien ajatusten viemisestä muualle. 

Olen ollut aina alitajuntaisesti miellyttämishaluinen enkä halua tuottaa kenellekään pettymyksiä etenkään työn saralla ja siksi tuntuu, että juoksenkin usein hanttihommissa joka suuntaan, jos minulla on vapaata. Koen kuitenkin, että olen hieman parantunut tässä asiassa ja olenkin erityisen ylpeä siitä, että tänä keväänä ei ole yhtäkään poissaoloa treeneistä. Vaikka hanttihommatkin on tuonut minulle jatkuvasti enemmän vastuuta ja uutta projektia niin seuraava steppi on kuitenkin se, että lähden rakentamaan valmistumisen jälkeistä elämää. Se tarkoittaa lisää asiakaskäyntejä ja arjen suuntaamista enemmän akatemian ulkopuolelle. 

Kuolema korjaa

Olen todistanut läheltä mitä liiallinen työnteko saa aikaan, kun unohtaa oman hyvinvoinnin merkityksen. Burnouttien ihannointi tuntuu enemmänkin olevan katetutta. Kateutta siitä, että vihdoin tuo voi levätä luvan kanssa. Miksi emme osaa aina laittaa omaa hyvinvointiamme työnteon edelle? Sitä kysyn usein itseltänikin. Olen ollut lukemattomia kertoja liian sairaana töissä tai sitten ryven kotona itsesäälissä, miten olen niin huono ihminen, etten ole pystynyt menemään töihin. Kuumeessa töihin!? Niinpä. Pettymyksen tuottaminen jollekin onkin tunne mikä puskee ensimmäisenä mieleen, mutta kukaan meistä ei valitettavasti ole korvaamaton, vaikka kuinka niin haluaisimme ja tuntisimme syvällä sisällämme. 

Minullakin olisi siis syytä katsoa tasasin väliajoin peiliin ja miettiä muistanko nauttia niin työstäni ja arjestani sen ympärillä tai oikeastaan ylipäätään koko matkasta. Tällä hetkellä koen, että palaset ovat hyvässä balanssissa keskenään, mutta hairahduksia ja huonoja valintoja sattuu tielle meille kaikille. Kaikki on kuitenkin kiinni siitä, miten reagoimme niihin ja mitkä ovat seuraavat askeleet.