Oma mielikuvani maailmasta on ollut kurja. Maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa, olen itse kuullut, lukenut ja nähnyt. Ihmiskunta tuhoaa maapallon päästöillä ja ylikuluttamisella. Sorramme toisiamme, syrjimme, riistämme. Olen monesti törmännyt pahoihin ja pelottaviin ihmisiin. Varkaisiin, pedofiileihin, päihderiippuvaisiin. Minun on ollut vaikeaa luottaa muihin, etenkin miehiin, koska olen tottunut heidän olevan vain sen yhden asian perässä. Olen liikkunut väärissä porukoissa ja se on vääristänyt kuvaani ihmisistä. Olen kuunnellut murha- ja rikospodcasteja, ja ottanut selvää maailman julmasta historiasta. Natsit, rasismi, kolonialismi, noitavainot, naisten ja tyttöjen epäarvoistaminen, mitä näitä nyt on. Olen luullut, että tuntemattomiin ei voi luottaa, ja että ihmiset ovat pohjimmiltaan itsekkäitä ja pahoja. 

Olen muiden joukossa uskonut, että katastrofin sattuessa jokaisesta meistä kuoriutuu ihmismonsteri, joka häikäilemättömästi riistää muilta ja ajattelee vain omaa  ja perheensä etua ja selviytymistä. Ja on valmis tappamaan muita selviytyäkseen. Olen uskonut dystopioihin, joissa maailmanlopun tullessa ihmiset jakaantuvat heimoihin, jotka tappavat toisiaan ja ovat ainaisessa sodassa. Hyödykkeistä ja etenkin vedestä käydään sotia, moni viaton menettää henkensä. Olen pitänyt ihmisluontoa pohjimmiltaan sotaisana. Miksi muuten pikkulapset leikkivät sotaleikkejä? Miksi pelataan sotapelejä? 

Miksi maailmankuvani on ollut tällainen? En varmasti ole ainoa, joka uskoo ihmiskunnasta pahinta. Että pilaamme kaiken itsekkyydellämme. Jostain syystä ihmisiä kiinnostaa enemmän järkyttävät, kuin hyvät uutiset. Annamme enemmän painoarvoa huonoille asioille. Jos jokin asia, vaikkapa lentomatka Helsingistä Amsterdamiin sujuu ilman mitään ongelmia, ei se ole uutisen arvoinen juttu. Ei sellaiset uutiset kiinnosta ketään. Jos taas lentokoneessa ilmenee ongelmia, tai kone tippuu kesken lennon, tapahtuma saa kansainvälistä uutisarvoa. Tottakai, niin sen kuuluukin mennä. Hyvät uutiset eivät vain kiinnosta niin paljon. Jos uhanalainen lintulaji saadaan pelastettua, se voi kiinnostaa kyllä, mutta uutinen koko lajin kuolemisesta sukupuuttoon kiinnostaa lukijoita varmasti enemmän. 

Ikävät asiat ovat meille merkityksellisempiä ja olemme taipuvaisempia huomaamaan niitä. Se on ollut evoluution ja selviytymisen kannalta tärkeää. Niin ollaan opittu ja osattu olla varovaisempia. Maailma on kuitenkin muuttunut, mutta ihminen ei. Olemme loppujen lopuksi aika yksinkertaisia olentoja, koska emme tajua tiedostaa aina uutisia katsoessa, että oikeasti maailmassa tapahtuu miljoonia muitakin asioita samaan aikaan. Myös paljon hyvää. Uutisissa vain tupataan näyttämään kaikkea ikävää. 

Pahimmillaan negatiivinen maailmankuva ruokkii lisää negatiivisuutta. Jos pidämme tuntemattomia ihmisiä automaattisesti epäluotettavina ja pahoina, alamme helpommin kohtelemaan heitä myös siten. Emme ehkä uskalla auttaa tuntematonta ja näin paha saattaa lähteä kiertämään. Negatiivisuus ja viha tarttuu paremmin kuin positiivisuus. Jos ihminen on minulle kadulla töykeä, tai pelottelee minua jotenkin, muutun varautuneeksi, enkä todennäköisesti laita hyvää kiertoon vain pahan. Kun paha lähtee kiertoon, unohtuu yhteisöllisyys ja auttaminen, käännymme kaikki sisäänpäin ja pidämme muita ilkeinä. 

Käsitykseni ihmisen perimmäisestä luonnosta on kuitenkin muuttunut Bregmanin kirjan myötä paljon myönteisemmäksi. Historia on osoittanut sen monta kertaa. Ihminen ei ole pohjimmiltaan paha, eikä tavoittele vain omaa etuaan. Kirja alkoi kertomuksella toisen maailmansodan aikaisesta Birminghamin pommituksesta. Birmingham Blitzin, jonka aikana kaupunkia pommitettiin rajusti, oli tarkoitus murtaa Britannia ja saada kansa pelkäämään. Saksalaiset ajattelivat, että mikäpä olisi parempi keino traumatisoida tavalliset kansalaiset ja heikentää Britannia, kuin pommitus. Ihme ja kumma, brittiläiset reagoivatkin päinvastoin. He kokoontuivat yhteen, ei syntynytkään mayhemia. Birminghamilaiset auttoivat toisiaan, tottuivat pommituksiin ja lopulta jopa heittivät vitsiä aiheesta pommitusten ollessa yhä käynnissä. He elivät normaalia elämää siinä määrin kuin pystyivät, ilman paniikkia ja pakokauhua. He auttoivat apua tarvitsevia. Psykologiset vaikutuset olivatkin päinvastaiset, kuin natsit luulivat. 

Toinen mielenkiintoinen esimerkki liittyy William Goldingin romaaniin Kärpästen herra, jossa koulupoikaporukka haaksirikkoutuu autiolle saarelle ja ihmisen pohjimmainen pahuus paljastuu. Syntyy valtataisteluita ja ahneus ottaa vallan. Kirja oli menestys ja sen ihmiskäsitystä pidettiin ja pidetään osin edellleen todenmukaisena. Bregman kuitenkin löysi tosielämässä käyneen vastaavan tapahtuman, jossa kuusi koulupoikaa olivat haaksirikkoutuneet autiolle saarelle, ihan kuin Kärpästen herrassa. Bregman haastatteli poikia vuosia myöhemmin ja he kertoivat kaiken sujuneen ilman kummempia riitoja. Pojat puhalsivat alusta asti yhteen hiileen ja selviytyivät useita vuosia sovussa yhteistyön avulla. Tosielämässä kaikki meni päinvastoin, kuin Kärpästen herrassa. 

Kirjassa oli paljon paljon muitakin kiinnostavia esimerkkejä hyvästä historiasta. Itse uskon siihen johtopäätökseen, että luonnonvalinta on suosinut sopuisaa, kilttiä ja yhteistyökykyistä yksilöä soitaisan yksilön sijasta. En usko, että kovin sotaisalla ja itsekkäällä luonteella on voinut selvitä metsästäjä-keräilijä yhteiskunnassa, koska selvitytyminen on perustunut pitkälti yhtiestyöhön. Ilman yhteistyökykyä on jäänyt yksin ja todennäköisesti kuollut. 

Itse uskon, että on helpompi elää maailmassa, jonka kokee olevan hyvä. Elämä tuntuu mukavammalta, kun olettaa ihmisistä hyvää, eikä lue liikaa vain huonoja uutisia. Maailmassa on paljon pahaa, sitä ei voi kieltää, mutta hyvääkin on. Hyvää on varmasti paljon enemmän kuin pahaa, lisäksi on kaikkea siltä väliltä. Maailmassa on niin paljon meneillään samaan aikaan ja olennaista on, mitä itse siitä näkee. Itse olen päättänyt nähdä asiat niin kuin ne ovat, mutta keskityn enemmän positiiviseen, ja uskon hyvään tulevaisuuteen.