Kirjoitin jo muutaman sivun otsikolla ”Tiimiliiderin muistelmat”, mutta en kokenut sitä oikeaksi tavaksi lähestyä aihetta. En pitänyt asioiden puntaroimista kronologisessa järjestyksessä järkevänä – siitä puutui reflektointi.
Vuosi tiimiliiderin asemassa oli opettavainen, ajatuksia kehittävä kokemus. Nautin monista hetkistä, mutta koin myös monet hetket uuvuttavina. Kaikki ei ollut helppoa, mutta kaikkea ei myöskään olisi tarvinnut tehdä helposti. Asennoituminen tehtävää kohtaan olisi voinut olla tavoitteellisempi, mutta tein tuolloin sen minkä parhaakseni näin.
Jälkeenpäin kun vuotta tarkastelee – vaikka paljon opinkin – opin enemmän itsestäni kuin johtamisesta. Opin tarkastelemaan itseäni ja sitä, miten reagoin erilaisissa tehtävissä. Vaikka olen oppinut itsestäni paljon, en kuitenkaan ole muuttunut paljon. Elämäntavat ovat kokeneet muutoksia, mutta yleinen olemukseni on kuitenkin pysynyt samana. Koen, että toimiessani tiimiliiderinä olin vain oma itseni, en juurikaan pyrkinyt johtamaan tiimiämme. Koin ennemminkin ottavani vastuuta perusasioiden hoitumisesta: tiimipalaverien järjestäminen, yleiset toimintatavat, hyvän energian ylläpitäminen.
Otin vastuuta arjen perustoiminnoista, mutten tavoitellut mitään suurempaa. En myöskään ehkä tuolloin osannut vielä käsittää tavoitteellisuuden tärkeyttä, ja sitä kuinka tärkeää johdattavat tavoitteet ovat. Tavoitteiden puuttuminen näkyi myös tiimimme toiminnassa. Jos olisimme oppineet asettamaan tavoitteita ja käyttämään niitä jonkinlaisina suuntaviivoina, olisimme nyt paljon pidemmällä tiiminä. Jos olisimme saaneet tavoitteellisuudesta tavan, rutiinin ehkä, monet pienetkin ongelmakohdat olisivat voineet löytää tiensä valoon, jolloin olisimme ne pystyneet korjaamaan. Tämän huomaa nyt toisena vuonna, kun tavoitteet ovat nousseet vahvemmin esille ja niitä tavoitellessa ongelmakohdat nousseet esiin (tällä hetkellä raha-asiat).
Tavoitteiden asettamiseen olisi todennäköisesti löytynyt apua johtoryhmältä. Epäonnekseni en johtoryhmää tuolloin tajunnut käyttää apunani – koin pärjääväni yksin. Ehkä viimevuoden jälkeen olen oppinut myös sen, ettei kukaan pärjää yksin. Kukaan ei voi olla täydellinen, eikä hyvä kaikessa, silloin joku muu voi tuoda omalla osaamisellaan täytettä toisen vajaavaisuuteen. Huomasin tämän vasta loppuvuodesta, kun johtoryhmän kokouksia aloimme pitämään säännöllisemmin. Hyviä ideoita syntyi paljon, onneksi nuo ajatukset ovat mahdollisesti luoneet perustaa nyt toiselle vuodelle.
Yksin toimiminen ja johtajan aseman ajatteleminen siten, että johtaja toimii itsenäisesti, oli uuvuttavaa. Koin, että tein paljon työtä, muttei se näkynyt missään. Käytin aikaani myös paljon pienien asioiden hoitamiseen, mitkä olisivat joutaneet delegoitaviksi – tuolloin en vielä sitä osannut. En tiedä osaanko vieläkään delegoida, mutta ainakin ymmärrän sen merkityksen. Ymmärrän, että toimiessaan johtajana, aikaa on käytettävä tärkeisiin asioihin, siihen, että johdettava joukko johdetaan oikeaan suuntaan. Tällöin pienien, yksityiskohtaisten asioiden hoitaminen ei saisi viedä aikaa. Toimitusjohtaja ei tehtävässään, voi alkaa suunnittelemaan kunkin osaston yksityiskohtaista viikkotason suunnitelmaa, osaston päällikkö – saatuaan tarvittavat ohjenuorat – suunnittelee omalta osaltaan osastonsa toiminnan tavoitteiden mukaisiksi.
Toimiessani tavalla, mikä esiintyi muille enemmän tai vähemmän itsenäisenä, annoin muille tavan kohdella minua siten. Kun tein monet asiat itse, se saattoi antaa muille ainakin alitajuntaisesti käsityksen, että hoidan kaiken itse. Huomasin tämän, kun jossain vaiheessa vuotta parannusehdotuksia tiimin toimintaan tultiin ehdottamaan minulle, sen sijaan, että olisimme yhdessä alkaneet muovaamaan tiimin toimintaa parempaan suuntaan. Tämä nostaa esille myös läpinäkyvyyden. Koin tuolloin tarpeelliseksi pitää narut omissa käsissäni, kun olisi ollut järkevää asettaa ne kaikkien käsiteltäviksi. Käytin paljon aikaani tiimin toiminnan ajatteluun, sen sijaan, että olisin tuonut ajatuksiani esille muiden kanssa, jolloin olisimme voineet yhdessä löytää ratkaisuja. Tämä on osittain vieläkin ongelmakohtani, jollain tavalla ongelmallista toiminnassani on vaikeiden asioiden esille tuominen. Jos jokin asia ei ole hyvin, koen vaikeaksi siitä puhumisen. Jollain tavalla en halua tuoda esille mielestäni negatiivisia asioita, mitkä tavalla tai toisella saattavat loukata toista, tai asettaa itseni asemaan, mistä toinen ei välttämättä pidä.
Jälkimotorola
Avoimen reflektoinnin jälkeen, tähän loppuun, voisin avata ajatuksiani vielä motorolan kautta:
Mikä meni hyvin?
Ensimmäinen vuosi meni ylimalkaisesti hyvin. Vaikkei mitään järisyttävän hienoa johtamisellani saatu aikaan, koen, että toimintamme sai hyvän startin ja pääsimme alkuun. Perusasioita pääsimme harjoittelemaan ja opimme monia uusia käytänteitä, vaikkeivat nekään vielä kaikki täydellisesti toimikaan. Koin tiimiliideriyteni antaneen minulle kuitenkin paljon, ja sen tuoma vastuu herätti minut ajattelemaan sekä kehittämään omaa ajatteluani monissa asioissa. Emme ole vielä supertiimi, mutta meistä tuli kuitenkin tiimi.
Mikä meni huonosti?
Tavoitteet ja yhteistyö. Nämä molemmat jäivät uupumaan ensimmäiseltä vuodelta. Molempien puutteellisuuden tuomia ongelmia aletaan nyt sitten ratkomaan. Tavoitteet ja yhteistyö ovat kuitenkin asioita, joiden tärkeyden nyt ymmärrän. Jotain on siis opittukin.
Mitä opin?
Koen edeltäneen vuoden opettaneen minulle niin paljon, etten kaikkia oppejani pysty tähän edes erittelemään. Kaikin tavoin vuosi oli todella antoisa. Edellä olenkin maininnut jo ehkä tiimiyrittämisen kannalta tärkeimmät opit: tavoitteet ja yhteistyö.
Mitä teemme toisin ensikerralla?
Tämän kysymyksen koen aina olevan toistoa kaikille edeltäville kysymyksille. Mikä meni huonosti ja mitä opin avaavat hyvin jo ajatuksia siitä, miten voisimme toimia toisin ensikerralla. Lyhyesti: tavoitteita pitää asettaa ja ne ovat hyvä työkalu johtamiseen; yhteistyö on kaiken ydin, se on ainut tapa millä voi saavuttaa jotain suurta.
Mitä vien käytäntöön?
Käytännössä alan käyttämään muiden tietoja sekä taitoja jonkin yhteisen rakentamiseksi. Muistan myös delegoinnin tärkeyden, ja sen, ettei kaikkea täydy tehdä yksin. Alan elämään omaa elämäänikin tavoitteellisemmin: kun haluan saavuttaa jotain, osaan rakentaa tavoitteista polun kohti haavettani.
Ensimmäisen vuoden tiimiliideri, Onni Keiskoski
0 kommenttia