Dialogia vai keskustelua?

Dialogissa kuuluisi ajatella ryhmässä. Kysymykseni onkin, tietääkö tätä akatemialla kukaan muu kuin ne, jotka ovat tämän kirjan lukeneet? Toinen kysymykseni on, että jos ryhmäajattelu on käytännössä dialogin perusta, niin miksi sitä ei kerrot meille heti alussa? Tämä on mielestäni järjettömällä tavalla hukkaan heitettyä potentiaalia. Meille kerrotaan, että nyt täytyy treenata dialogia, mutta ei kerrota mitä se edes on. Onko tämä sitä itseohjautuvuutta parhaimmillaan? Tämän kirjan luettuani huomasin, että fleimin treenit sisältävät aivan liikaa tavallista keskustelua, joskin dialogi kehittyy kokoajan.

Kirjassa mainitaan dialogin neljä tärkeää taitoa. Kuuntele, kunnioita, odota ja puhu suoraan. Käsittelen seuraavaksi osan näistä yksitellen.

Kuuntele

Kirjaa lukiessa tulin miettineeksi, osaanko yleensä kuunnella niin sanotusti puhtaalta pöydältä? Kuinka paljon omat muistoni ja kokemukseni värittävät kuultua asiaa? Tätä kutsutaan häiriöstä kuuntelemiseksi. Se tarkoittaa, että aiemmat kokemuksesi elämässä sumentavat kuunneltavaa asiaa vääristäen sitä, joskus radikaalistikin. Olen reflektoinut tätä elämässäni aikaisemminkin ja olen todennut, että tietyt asiat saavat minussa aikaan suuren tunnereaktion, jolloin en varmasti kuule viestin todellista merkitystä. Häiriöstä kuuntelemista voisi kuvailla täyteen piirrettynä paperina, johon kuunneltavan piirrokset eivät enää mahdu kokonaisuutena, vaan osina. Nämä jo valmiiksi olemassa olevat piirrokset muovaavat lopputulemaa täysin erilaiseksi, kuin mitä oli tarkoitettu.

Olen pitänyt aina itseäni äänekkäänä ja ulospäinsuuntautuvana ihmisenä, mutta olen hiljattain tajunnut tarvitsevani hiljaisuutta ajatusten järjestämiseen. Omalla kohdallani hiljaisuus auttaa järjestämään ja tarkentamaan mielessä leijailevia ajatuksia. Mielen ei tarvitse prosessoida ulkopuolelta tulevia ärsykkeitä, eikä keskittyä kaikin voimin kuuntelemaan toisen puhetta. Treenien dialogissa voisi mielestäni olla enemmän hiljaisia hetkiä. Äänekkäämmät, mukaan lukien minä, voisivat opetella sietämään hiljaisuutta sen sijaan, että täyttäisi hiljaiset hetket ihan millä tahansa. Näistä ”täytelauseista” harvemmin saa mitään hyödyllistä irti, mutta jos tilalla olisi ollut hiljaisuus, olisi joku saattanut saada ajatuksensa järjestykseen ja tuonut keskusteluun jonkun uuden näkökulman.

Kunnioita

Kunnioituksen täytyy sisältyä kaikkeen dialogissa. Sen täytyy olla läsnä puhutussa kielessä, mutta mielestäni myös kehonkielessä. Ei ole järin kunnioittavaa pyöritellä silmiä toisen puhuessa omasta mielenkiinnon kohteestaan, vaikka se ei sinua kiinnostaisikaan. Kunnioitukseen sisältyy myös ihmisten taustan ymmärtäminen. Kuuntele asia ja kunnioita mielipidettä, vaikka se olisikin eri kuin itsellä.

Myös ihmisten sosiaalista tilaa tulee kunnioittaa. Kaikille dialogin jäsenille täytyy antaa tilaa ja aikaa järjestää ajatuksensa ja sanoa näkemyksensä. Minulla on ollut akatemialla ongelmana liiallinen puhuminen treeneissä, jolloin muille jää vähemmän tilaa tuoda omia näkemyksiään esiin. Se tietysti tekee ryhmäajattelusta paljon yksipuolisempaa ja monia oppeja voi mennä ohi sekä itseltäni, että koko tiimiltä.

Kaikilta voi oppia jotakin. Kuten mainitsin, itse olen puheliaimmasta päästä ja olenkin usein miettinyt, mitä oppimistilaisuuksia voi jäädä käyttämättä, kun en osaa antaa hiljaisemmille ihmisille tilaa puhua. Jos jatkamme dialogia liian kauan niin, että hiljaisemmat eivät saa tilaa, voiko se aiheuttaa sen, että tilaa saadessaankin he sulkeutuvat ihan vain vanhasta muistista? Silloinhan kehitys on miinusmerkkistä. Jos keskitymme asiaan nyt, on tavoitteeseen paljon lyhyempi matka. Olen kehittänyt tätä omalla kohdallani jo jonkun verran, mutta matkaa on vielä.

Mielestäni kunnioitusta on myös se, että ilmaisee todellisen mielipiteensä, eikä myötäile muita silloin kun on erimieltä. Mielipide toki täytyy ilmaista rakentavalla ja vastakkaista mielipidettä kunnioittavalla tavalla, ja tässä se haaste sitten tuleekin vastaan. Oman kokemukseni mukaan helpottaa, jos kertoo toiselle osapuolelle, että on ymmärtänyt hänen näkemyksensä, mutta on kuitenkin erimieltä. Vastaavasti, jos ei ymmärrä toisen näkemystä, on sekin hyvä mainita, että voi saada tarkennusta.

Yhdeksi kunnioituksen lisäämisen keinoksi kirjassa mainitaan kyseenalaistajien tukeminen. Tämä on mielestäni äärimmäisen tärkeää kaikissa ryhmissä ja keskusteluissa. Ihmisillä, mukaan lukien minulla, on usein muistojen tai kokemuksien muovaamia päähänpinttymiä asioista. Nämä negatiiviset näkemykset eivät välttämättä koskaan saa polttoainetta muutokselle ilman, että joku kyseenalaistaa niitä.

Odota

Jokainen meistä on omaksunut elämässään tietynlaisia asenteita, jotka osaltaan värittävät sitä, minkälaisia olemme. Tarkastelemme maailmaa ja eteen tulevia kysymyksiä näiden opittujen ja joskus jopa syvälle juurtuneiden asenteiden takaa. Me saamme olla sellaisia kuin olemme, mutta lukkiutuminen tiettyyn asenteeseen ei auta meitä näkemään vastauksia kuin yhdestä näkökulmasta. Miten tämä vaikuttaa dialogiin? tietyt ennakko-oletukset muokkaavat käsiteltävää totuutta päässämme erilaiseksi kuin kertoja on tarkoittanut. Jos siis jämähdämme tähän näkökulmaan, pystymmekö me käymään laadukasta dialogia samalla aallonpituudella? Jos olemme jo etukäteen päättäneet, mitä toinen haluaa meille viestittää, näemmekö koskaan viestin todellista sisältöä? Osaamme odottaa vasta sitten, kun pystymme irrottautumaan näistä asenteista ja kuuntelemaan toista täysin ilman ennakko-oletuksia.

Mielipide vai ei?

Kirjassa mainitaan useaan otteeseen, että erilaisten mielipiteiden tulee voida elää rinnakkain sulassa sovussa. Tämä on yleisesti hyvä näkemys, mutta siinä pitää kuitenkin ottaa huomioon muutama seikka. Ensinnäkin täytyy erottaa mielipideasiat sellaisista asioista, jotka eivät ole mielipideasioita. Esimerkiksi yle pitää edelleen vaalikoneissaan tasa-arvokysymyksiä mielipidekysymyksinä. Jos tällaisiin aiheisiin annetaan ihmisille valta muodostaa oma mielipide ja ajaa sitä aktiivisesti eteenpäin, niin mihin raja vedetään? Voinko olla äänekkäästi sitä mieltä, että toista ihmistä saa satuttaa? Voinko olla äänekkäästi sitä mieltä, että varastaminen on oikein, jos itsellä ei ole paljoa ja varastaa sellaiselta, jolla on paljon? Ovatko nämä asiat yhteiskunnan silmissä hyväksytty mielipideasioiksi? Raja on vedettävä johonkin, mutta kuka sen rajan piirtää, minne se piirretään ja ennen kaikkea milloin?

Silloin kun puhutaan asioista, jotka todella ovat mielipideasioita olen kuitenkin samalla aallonpituudella kirjoittajan kanssa. Kun ryhdymme väittelyyn, olemme poistuneet dialogista. Väittely on harvoin, jos koskaan, rakentavaa. Siinä päästään usein vain sellaiseen lopputulemaan, että väittelijät ovat toistensa mielestä väärässä. Väitellessä usein pidetään omasta näkökulmasta kiinni niin tiukasti, ettei anneta toiselle mahdollisuutta laajentaa omaa näkökulmaa. Se ei siis ole kovin hedelmällistä keskustelua. Olen huomannut tämän tietyissä elämäni tilanteissa konkreettisesti. Ääritilanteissa ongelmani on, että mikään ei raivostuta minua niin paljon, kuin se, että tiedän olevani oikeassa, mutta joku väittää vastaan. Miksi? Koen usein tällaisissa tilanteissa, että tietotaitojani aliarvioidaan ja minua pidetään tyhmänä. Mutta onko olemassa vain yksi totuus? Joissain asioissa varmasti, mutta usein ei. Jos opettelisin pääsemään yli tästä raivostumisen sumentamasta ajattelusta, voisin nähdä, että toisenkin osapuolen ajatuksissa on pointti. Tämä kuitenkin mielestäni vaatii vastaavaa ajatusmallia myös vastapuolelta.