Satu Rämön ja Hanne Valtarin kirja Unelmahommissa kosketti minua syvältä. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka käyvät läpi jonkinlaista eksistentiaalista kriisiä oman tekemisen suhteen. Olen pitkään kipuillut tulevaisuuden työpaikkojen kanssa ja pohtinut mikä on se oma juttu pidemmällä tähtäimellä. Minua on ahdistanut ajatus siitä, että ellen eläköidy ennenaikaisesti, eläkeikäni nykytiedon valossa koittaa aikaisintaan noin 69-vuotiaana. Ottaen huomioon vaiheittaiset eläkeiän korotukset, todennäköisesti yli 70-vuotiaana. Siihen on noin 47 vuotta. Minua on ahdistanut ajatus siitä, että olisin työssä, joka vaatisi 8 tuntia vuorokaudestani joka arkipäivä seuraavat 47 vuotta.  Työpäiviä kertyy lyhyellä laskutoimituksella noin 10 716. Tiedostan toki sen faktan, että aina voi kokeilla ja vaihtaa alaa, mikä onkin tulevaisuuden työmarkkinoiden mielenkiintoinen ilmiö, mutta silti ajatus kymmenien vuosien työstä edes osittain merkityksettömältä tuntuvassa hommassa tuntuu hirveältä. Tämä onkin osittain paradoksaalista, sillä unelmahommani on olla yrittäjä. Siitä olen saanut makupaloja noin puolentoista vuoden ajan. Tiedostan, että yrittäminen ei aina vaadi stereotyyppistä ympärivuorokauden pöhinää, vaan se voi vaatia esimerkiksi b2b kaupassa esimerkiksi kuukausilaskutteisten asiakkaiden asioiden hoitoa muutamia tunteja viikossa. Tämän tajuaminen on mullistanut ajatukseni työntekemisestä, sillä aikaisemmin olen ajatellut, että työn pitää aina tuntua työltä.

Minua inspiroi pohdinta työajan pituudesta. Onko mitään järkeä käyttää aikaa aamuisin ja iltaisin työpaikalle ja työpaikalta siirtymisiin, jos työ antaa mahdollisuuden työskennellä kotona tai itselle mieluisessa ympäristössä ja vapauttaa lisää aikaa mieluiseen tekemiseen? Pidän Tiimiakatemialle menosta, kun haluan rajata päivääni selkeät työajat. Kuitenkaan moni työ ei vaadi jatkuvaa 8 tunnin aktiivista työntekoa vaan saattaa sisällyttää aikoja, jolloin pitää esittää aktiivista. Olen pohtinut miksi silloin, kun ei ole asiakkaita ei saa istua portsarina tai miksi toimistohommista ei voi lähteä ennenaikaisesti, vaikka homma on jo päivän osalta purkissa. Koen tietyllä tavalla ajankäytön haaskaavaksi. Pidin ajatuksesta, kuinka työpäivän voisi jaksottaa oman arjen ympärille. Olen itse huomannut olevani tehokkaimmillani ilta-aikaan tai aikaisin aamulla ulkoilun jälkeen. Miksen voisi ajoittaa hommiani näille ajanjaksoille? Voisin hoitaa päivisin muita asioita työhommien lomassa ja ajoittaa työnteko energiaa vaativille ajanjaksoille. Olen jo osittain alkanut harjoittamaan tallaista kokeilua talousasioiden ja kirjaesseiden teon kannalta. Ongelmana vain on, että mikäli tarvitsen esimerkiksi tiimiläiseltä tiedon tarkasta laskutettavasta summasta tai mihin tosite liittyy, niin aiheutan hämmennystä heidän arki- ja vapaa-aikaansa laittamalla yömyöhään viestiä. Olen pyrkinyt petraamaan tässä, sillä tiedostan kuitenkin vapaa-ajan tärkeyden palautumisen kannalta. On myös vaikeaa nykyisessä elämäntilanteessani rajata työnteko ainoastaan energisiin hetkiin, sillä kalenteriani rajaa kivijalkaliikkeen aukioloajat sekä tiimin yhteiset menot, kuten viikkopalaverit ja treenit. Minua kutkuttelee ajatus lepohetkien sisällyttämisestä päivään. Kirjassa Tehokkuuden taika tuotiin esille mahdollisuus päiväuniin työpäivän aikana. Olisi hupaisaa mennä tiimipisteelle nukkumaan pienet torkut ruokatunnin aikana ja jatkaa siitä energisenä päivää. 

Kirja antoi minulle inspiraatiota siihen, että työstä voi tehdä itsensä näköisen, missä haluaa, milloin haluaa. Laskin kirjan lukemisen aikana, että olen elämässäni kokeillut jo yli 30 ammattia portsarista myyntipäälliköksi ja myyntipäälliköstä leiriohjaajaksi. Ensimmäinen työpaikkani on ollut noin 6-vuotiaana ”Nyt mennään!” -ohjelman yhtenä vakionaamana. Ohjelmaa näytettiin Pikkukakkosessa. Olen työkokemukseni aikana huomannut, että tarvitsen Satu Rämön tapaan paljon vaihtelua, sillä kyllästyn helposti. Haluan, kirjailijoiden tapaan, että työssä on mukavaa ja että, työni on itselleni merkityksellistä. Tiimiakatemia onkin tästä syystä itselleni oivallinen paikka. Olen persoonana nopeatempoinen ja vahva startteri, joten olen oppinut, että minulle sopii projektimaiset työt hyvin. Startterilla motivaatio saattaa hiipua pitkällä aikavälillä, mikäli ei saa tarpeeksi innostavaa stimulointia. Tarpeestani vaihteluun kertoo myös omat elämäntapani. En voi asua yhdessä paikassa kovinkaan kauaa, sillä koen tylsistymisen tunteita muutamassa vuodessa, kun kaikki alkaa tuntua tutulle. Olenkin muutaman vuoden välein muuttanut joko ydinkeskustaan tai keskelle metsää. Muutan nyt piakkoin pois metsiköstä. Kirjassa kerrottin Rämön ideasta myydä luksuskiviä Islannista. Laskelmien mukaan sillä olisi voinut hyvin voinut ansaita muutaman kymppitonnin, mutta innostuksen lopahtaessa se merkkaa aika vähän. Ei ole hyvä tehdä asioita, jotka eivät oikeasti motivoi. Motivaatiopuute myrkyttää muutkin asiat ja osa-alueet elämässä. Se on koettu. 

Kirjassa oli paljon hyviä yrittäjien haastatteluita ja tarinoita sekä työkaluja oman juttunsa löytämiseen. Olen omissa valinnoissani kirjailijoiden tapaan luottanut intuitiooni asioihin hypättäessä. Usein intuitioni on alkanut kutitella mukavasti, kun olen jonkun inspiroivan ja mielenkiintoisen asian äärellä. Olen jopa alkanut odotella seuraavaa kutinaa, koska se on ollut itselleni tietynlainen merkki siitä, että olen jonkun inspiroivan asian äärellä. En usko, että ilman intuition kutittelua ja voimakasta innostumista hyppäisin ikinä mihinkään pitkäaikaiseen projektiin. Viimeksi olen saanut tälläisen kivan kutittelun tuntemuksen noin kuukausi sitten, kun aloimme brainstormata liiketilamme yläkertaan uutta kauppakonseptia. Kuttitelun ansiosta olen juuri vastikää hakenut Yritystehtaan tuotekehitysrahaa ja päässyt pitchaamaan ideani raadille.  Ilman sellaista ”tää on siistiä” -fiilistä ja muutamien moottorin kierroksien nousua tuskin olisin päässyt haastamaan itseäni. 

Kirjassa vinkattiin myös omien intohimonkohteiden tarkasteluun pienen välimatkan takaa. Voisiko niitä yhdistää omaan unelmahommaan välillisesti tai välittömästi? Olen aina rakastanut vaatteita. Vaatteet ovat suuri intohimoni. Olen nuoresta asti haaveillut vaatteisiin liittyvästä liikkeestä tai verkkokaupasta. Olen viimeisen vuoden saanut elää unelmaani kivijalkaliikkeen yhtenä pyörittäjänä Jyväskylän ydinkeskustassa. Vuosi on ollut minulle hurjan opettavainen, sillä hyppäsimme aallon vietäväksi melkein yhtäkkiä. Ostimme liiketoiminnan vanhemmilta tiimiyrittäjiltä ja löysimme itsellemme mielenkiintoisen liiketilan. Liike laitettiin kasaan kahdessa viikossa avainten luovutuksen jälkeen. Koen, että intohimoni vaatteita kohtaan ei ole hiipunut vuodessa, joten uskon niiden liittyvän jollain tavalla myös tulevaisuuteeni. En kuitenkaan usko, että voin montaa vuotta olla sidottu yhteen paikkaan ja elää sen luomien raamien mukaan vasten aikaisempia uskomuksiani. Olen pohtinut, miten saisin vaatemaailman yhdistettyä jotenkin työhön, joka ei vaadi paikallaan oloa. Tämä vaatii vielä aivotyöskentelyä. Kuitenkin uskon tämän neuvon tulevan tulevaisuudessanikin vielä hyödyksi uusien projektien ja unelmahommien tutkailussa.

Tärkein oppini kirjasta ja kuluneesta vuodestani talouspäällikkönä on, että on hyvä pohtia asioita laskin kädessä. Työtä ei kannata tai oikeastaan voi tehdä ilmaiseksi. Esimerkiksi pelkkä näkyvyys ei maksa yrityksen laskuja tai tuo ruokaa pöytään. Kannattavuuslaskelmat ja liiketoimintasuunnitelmat tulivat osana molempien kirjailijoiden tarinaa yrittäjänä. Onko työ kannattavaa? Missä on nollapiste? Millaisia kuluja ideaan sisältyy? Olen huomannut, että tiimissämme suhtautuminen rahaan on muuttunut nopeasti viime aikoina. Ensimmäisenä keväänä tuntui, että raha olisi kaikille hepreaa ja tuntui tabulta yrittää keskustella siitä. Kuitenkin nyt viime aikoina siirryttyämme tavoitekassa -järjestelmään, olen huomannut huiman muutoksen. Jokainen tiimiläinen tuo tavoitekassassa tietyn summan rahaa kuukaudessa osuuskunnalle, jonka jälkeen saa itse määrittää mihin tai miten käyttää ylitse menevät rahat. Järjestelmä on ollut hyvä, koska vastuu rahasta on aivan kaikilla. Kaikkien on pakko tietää mistä kulut muodostuvat ja kuinka ne maksetaan. Toki näin oli jo aikaisemmin, mutta nyt tilanne on vahvistunut eikä enää ole tuntemuksia siitä, että ”miksi mun rahoilla maksetaan meidän kuluja”.