Kiireisen ja tapahtumarikkaan syksyn jälkeen ajattelin olevani ”korkeintaan vähän väsynyt”. Ei ole tullut levättyä niin paljon, mutta eiköhän se yhdessä viikonlopussa tasaannu, ajattelin. Niinhän se tasaantui, tai ainakin luulin niin. Elämä oli edelleen tappavan tasaista, mutta energiaa oli enemmän. Lähimuisti ei oikein edelleenkään toiminut, mutta ajattelin, että se nyt vain on minulla vähän huono. Vasta viikkoja myöhemmin, levättyäni kunnolla tajusin, kuinka kuormittunut todella olin ollut. Lähimuisti alkoi yllättäen pelittää, ja ajattelu selkeni huomattavasti. Pystyin taas pitkästä aikaa näkemään asioita eri näkökulmista. Tajusin siis käyneeni jaksamiseni rajamailla. Siksi päätin valita kevään ensimmäiseksi kirjaksi Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt. Kirja oli minulle todella helppoa ja helpottavaa luettavaa, koska pystyin samaistumaan moniin asioihin. Ymmärsin, että sellaiset piirteet itsessäni, joista en itse niinkään pidä, johtuvat pääosin uupumuksesta. Kirjaa lukiessa tuli tunne, että löydän vielä kaiken alta oman itseni.

Yhteiskuntamme tehtailee suorittajia

Olen pitkään kritisoinut lasten ja nuorten kilpaurheilua. Kirja herätti minussa jälleen ajatuksia siihen liittyen. Kun lapsi aloittaa kokeilumielessä harrastuksen, niin ei mene kauaa, että pitää tehdä suuria päätöksiä. Antaako 8-vuotias lajille koko elämänsä, jotta voi menestyä myöhemmin kisoissa, vai lopettaako koko touhun? Tiettyjen urheilulajien piirissä tämä esimerkki ei valitettavasti ole edes kärjistetty. Haluammeko todella uuvuttaa ihmisiä jo lapsesta asti antamalla kuvan, että kaiken tekemisen pitää johtaa johonkin todella suureen lopputulemaan? Miksi ei voisi vain harrastaa siksi, kun se on kivaa?

Tämä pitäisi muistaa myös omassa arjessa. Parhaiten palauttavaa toimintaa on sellainen toiminta, jolla ei varsinaisesti pyritä mihinkään. Sellainen, joka ei aiheuta minkäänlaisia suorituspaineita. Potkunyrkkeily on tällä hetkellä minulle tällainen laji. Minulla ei ole lajin suhteen minkäänlaisia tavoitteita, mutta siellä on joka kerta kivaa. Ei tule kuluttavia pettymyksiä, kun ei pyri mihinkään. Jää enemmän resursseja elämän muille osa-alueille.

Ei aikuiset saa hyppiä lätäköiden yli

Lapselle tuottaa iloa yksinkertaiset asiat. Esimerkiksi tanssahtelu kadulla, lumen tonkiminen, lätäköiden yli hyppiminen, kadussa olevien viivojen väistely. Eikö aikuisetkin voisi saada iloa elämäänsä näin yksinkertaisista asioista? Ei, koska aikuiset eivät saa leikkiä. Häpeä ja yhteiskunnan luomat raamit ovat mielenkiintoinen aihe, jota olen käsitellyt aiemmissa reflektioissani. Se on aiheena todella laaja, joten tietenkin se liittyy myös uupumiseen. On todettu, että pienet niin sanotut ”mikrotauot” päivän mittaan edesauttavat palautumista huomattavasti. Jos emme saa päivän mittaan hassutella lainkaan ja kaikki on vain totista, niin onko meillä suurempi riski uupua? Ehkä myös alamme ajan mittaan kokea työpaikkamme uuvuttavana ympäristönä. Annetaan siis ammattimaisissa tilanteissakin aikaa huumorille, mutta rajansa kaikella.

Vauhtisokeus

Tavallisen lentokoneen lentonopeus on 800–1000 kilometriä tunnissa. Silti sen kyydissä ollessa ei tunnu mitenkään normaalista poikkeavalta, paitsi kiihdyttäessä. Joskus myös tavallisessa arjessa iskee vauhtisokeus. Minulle kävi näin syksyllä. Haalin koko ajan lisää tehtävää, vaikka edellisetkin olivat vielä kesken. Ajattelin, että tämähän on ihan pieni juttu, helppo homma. Kun tämän saman lauseen toisti monen monta kertaa, niin tehtävämääräkin alkoi jo olla melko raju. Vasta jälkikäteen tarkasteltuna huomaan, kuinka järkyttävä tuo tehtävämäärä todellisuudessa oli. Tähän kehitin loppusyksystä ratkaisuksi listan, johon merkkaan jokaisen tekemättömän tehtävän. Aloin myös asettamaan tehtäviä kalenteriini, jotta ne oikeasti tulevat tehdyksi. Se toimi muuten hyvin, mutta listaa selatessa saattoi välillä tulla ahdistunut olo tehtävien määrästä, vaikka ne todellisuudessa olisivat vieneet aikaa yhteensä vain muutaman tunnin. Nykyään asetan tekemättömät tehtävät mahdollisuuksien mukaan suoraan kalenteriin.  

Mihin aika menee?

Eeva Kolu mainitsee kirjassaan, että viimeisen vuosikymmenen aikana markkinoille on tullut lukuisia arkeamme helpottavia tuotteita. On valmisruokia, robotti-imureita ja ruoantekovälineitä. On sovelluksia ja järjestelmiä, joilla voi ajastaa koko asunnon toimimaan omien rutiinien mukaan. Eikö meillä siis pitäisi vuosi vuodelta olla koko ajan vain enemmän aikaa?

Itse rinnastan tämän siihen, että vaikka henkilö saa palkankorotuksen, niin säästöön ei jääkään yhtään enempää kuin aiemmin. Uusia menoja vain ilmaantuu kuin itsestään. Voisiko ajankäytössä olla samanlainen kaava? Kun aikaa vapautuu esimerkiksi imuroinnista, se täyttyy jollain uudella, ehkä jopa vähän turhalla tekemisellä. Usein tuo turha tekeminen on somen selaamista tai jotain muuta typerää. Olen LÄNistä saakka kiinnittänyt erityistä huomiota ruutuaikaani ja on tuntunut, että päivässä saa enemmän asioita aikaan. Täytyy silti muistaa, että viihteellä on kuitenkin oma osuutensa palautumisessa.

Sitten kun

Koko syksyn menin sillä ajatuksella, että tämän yhden homman jälkeen helpottaa, ensi viikolla on sitten vähemmän hommaa. Aina seuraavan viikon kalenteri kuitenkin täyttyi. Ihmettelin, että miten nyt taas on näin paljon hommaa. Annoin aina uudestaan periksi, että jos nyt tämä viikko vielä mennään täysillä. Se kierre loppui vasta, kun sen väkisin lopetti. Eihän ne palaverit itsestään sinne kalenteriin menneet, minä laitoin ne sinne. Keväälle olen ottanut uuden suunnan tekemiseeni. Toki terveellisissä rajoissa oleva kiire on ihan ok silloin tällöin, mutta sellainen kiire, että ei muista edes syödä, kun on niin paljon hommaa, on todella uuvuttavaa. Keholla on kuitenkin perustarpeet: ravinto, liikunta ja lepo. Sitä ei kiinnosta sinun työelämän saavutuksesi.

Sorrun usein miettimän elämääni samanlaisella ”sitten kun” ajatusmallilla. Sitten kun on työpaikka, sitten kun on rahaa, sitten kun on oma talo ja sitä rataa. Olenkin huomannut, että tässä hetkessä eläminen ja siitä nauttiminen jää minulla välillä vähän tekemättä. Tämäkin ajanjakso on kuitenkin sellainen, jota myöhemmin luultavasti ikävöin. Tässä hetkessä myös rakennetaan pohja niille tulevaisuuden asioille. Ei tule työpaikkaa, jos kolmen vuoden opiskelujen aikana vain miettii, että sitten kun on työpaikka niin sitä ja tätä.

Päivittäinen informaatiotulva

Aamulla herättyäni katson ensimmäisenä puhelinta. Onko viestejä? sähköposteja? Mitä maailmalla tapahtuu? Entäpä politiikassa? Aamupalaa syödessäni televisio pauhaa vieressä. En edes välttämättä katso sitä, se vain on päällä. Lähden koiran kanssa lenkille kuulokkeet korvissa, musiikkia, äänikirjaa tai podcastia. Automatkalla akatemialle kuuntelen musiikkia. Akatemialla selaan vielä kerran puhelimen läpi ennen päivän hommia. Tässä on jo melkoisen paljon aistillista kuormitusta yhdelle päivälle ja eletään kuitenkin vasta aamua. Ei yhtään ihme, että välillä lyhyemmänkin päivän jälkeen on väsynyt.

Kirjaa luettuani muutin toimintatapojani niin, että koko aamun ennen työskentelyn aloitusta olen hiljaisuudessa. Ei puhelinta, ei sarjoja, ei podcastia, ei mitään ärsykettä. Käynnistelen ajatukseni ihan itse, ilman ulkoista virikettä. Aluksi oli puuduttavan tylsää istua pöydän ääressä ja syödä ilman, että joku meteli soi taustalla. Niin tottunut minä siihen olin. Nopeasti siihen kuitenkin tottui ja alkoi huomaamaan hyötyjä. Ajatus kulkee paremmin koko päivän ja työmuisti pelittää huomattavasti paremmin, kun se ei heti herättyä täyty informaatiolla. Viihteellä on tietysti palautumisessa myös tärkeä osa, mutta sen määrä täytyy pitää järkevissä mittasuhteissa.

Kevääseen lähden innolla, mutta pitäen tarkemmin mielessä jaksamiseen liittyvät asiat. Asetan tarkemmat rajat työskentelylleni ja pidän niistä kiinni. Kaikessa ei ole mahdollista olla mukana, vaikka haluaisi.