Aloittaessani Pete Davisin kirjan ”Dedicated” lukemisen, huomasin sen koskettavan syvästi nykyajan digitalisoitunutta kulttuuria, jossa monet meistä tuntuvat hukkuvan puhelimiensa näyttöihin ja somen syövereihin. Davis ottaa käsittelyynsä yhden nyky-yhteiskuntamme polttavimmista ongelmista: jatkuvan ”selailun” ja pinnallisuuden. Vaikka emme voi sanoa monien yhteiskunnallisten ongelmien, kuten syrjäytymisen tai mielenterveysongelmien, johtuvan suoraan tästä ilmiöstä, tutkimukset osoittavat niiden välillä vahvan korrelaation. Erityisesti Davisin näkemys sitoutumisen puutteesta resonoi vahvasti tässä ajassa, jossa moni tuntee itsensä irralliseksi ja eksyneeksi.

On mielenkiintoista, että vaikka monet meistä tunnistavat jatkuvan digitaalisen läsnäolon ja selailun ongelmallisuuden, toimintamme ei välttämättä heijasta tätä tietoisuutta. Tämä kertoo jotain syvällisempää kulttuuristamme ja arvoistamme. Tiedon lisääntyminen ei automaattisesti johda käyttäytymisen muutokseen, ja tämä paradoksi on nähtävissä monissa nyky-yhteiskunnan kysymyksissä.

Ympäröivä kulttuuri, markkinointi ja yhteiskunnan paineet vaikuttavat suuresti siihen, miten yksilöt tekevät valintoja. Vaikka moni aikuinen saattaa pitää lapsensa tai nuorensa digitaalista kulutusta ongelmallisena, sama aikuinen saattaa kuitenkin hankkia lapselleen uusimman älypuhelimen, koska kokee sen olevan sosiaalisen statuksen ja ryhmään kuulumisen kannalta välttämätöntä. Lapselle viesti on selvä: digitaalisten laitteiden ja sosiaalisen median käyttö ei ole vain sallittua, vaan jopa odotettua.

Suomessa, kuten monissa muissakin maissa, nuoremmat sukupolvet kasvavat digitaalisessa ympäristössä, joka määrittää heidän sosiaaliset suhteensa, oppimistapansa ja vapaa-aikansa. Tämä on erityisen huolestuttavaa, kun otetaan huomioon nuorten herkkyys ulkoisille paineille ja halu kuulua joukkoon. Kun ympäröivä yhteisö määrittelee normaalin olemisen digitaalisen läsnäolon kautta, yksilön on vaikea vastustaa tätä virtausta.

Ongelman juuret ovat monimutkaisia, ja ne liittyvät laajemmin nyky-yhteiskunnan rakenteisiin ja arvoihin. Tarvitsemme kollektiivisen heräämisen ja arvokeskustelun siitä, millaista yhteiskuntaa haluamme rakentaa. Onko se yhteiskunta, jossa jatkuvan digitaalisen läsnäolon vaatimus määrittää identiteettiämme, vai onko se yhteiskunta, jossa korostetaan muita arvoja, kuten aitoa vuorovaikutusta, läsnäoloa ja yhteyttä luontoon? Kun tiedostamme ongelman, meillä on myös mahdollisuus tehdä muutoksia – yksilöinä ja yhteisönä.

Valinnanvapaus, joka kerran nähtiin vapaana ja rajattomana mahdollisuutena, on itse asiassa alkanut toimia kuin kahle yksilön ympärillä. Liialliset valinnat voivat aiheuttaa valinnanhalvausta, tilaa, jossa henkilö tuntee itsensä avuttomaksi ja usein jumittuu päätöksenteossa, koska pelkää tekevänsä ”väärän” valinnan. Tämän päivän maailmassa yltäkylläisyys valinnoissa ei ole enää luksusta, vaan rasite, joka syö aikamme ja mielenrauhamme.

Davidsin argumentti siitä, että meidän on opittava sitoutumaan syvemmin ja päästävä irti jatkuvasta ”mitä jos” -asenteesta, on erittäin pätevä. Sitoutuminen ei tarkoita pelkästään sitä, että valitaan yksi polku ja jätetään muut huomiotta. Se tarkoittaa sitä, että teemme tietoisen päätöksen keskittyä yhteen asiaan ja omistautua sille täysin. Tämä ei tarkoita, että suljemme itseltämme muita mahdollisuuksia, vaan että arvostamme valintaamme ja annamme sille täyden mahdollisuuden kukoistaa.

Meidän on myös ymmärrettävä, että aina ei ole olemassa ”parasta” valintaa. Joskus hyvä valinta on riittävä. Tärkeintä on tehdä valinta, omaksua se ja sitoutua siihen. Tämä voi tarkoittaa, että keskitymme enemmän siihen, mitä meillä on, kuin siihen, mitä meiltä puuttuu. Kun alamme arvostaa omia valintojamme ja antaa niille mahdollisuuden, huomaamme usein, että ”vihreämpi ruoho” on ollut jalkojemme alla koko ajan. Mihin sinä voisit sitoutua syvemmin? Tai tiedätkö edes mihin olet sitoutunut?