Timothy Ferrissin kirjoittama ”Neljän tunnin työviikko” käsittelee työelämää ns. ”Uusrikkaan” näkökulmasta. Kuinka on mahdollista tienata elantonsa tekemällä töitä esimerkiksi vain se 4 tuntia viikossa ja olla vapaa työpaikan sijainnin ja aikataulujen asettamista kahleista. Alustatalous yleistyy kovaa vauhtia ja vaikka omia työtunteja ei saisikaan nipistettyä jopa epärealistiselta kuulostavaan neljään tuntiin niin hyviä ajatuksia ja neuvoja kirjassa silti on oman tehokkuuden lisäämiseksi. Kirjassa on myös jonkin verran kyseenalaisia neuvoja siitä, kuinka omia työtehtäviä kannattaa ulkoistaa Aasiaan halvan työvoiman takia. Ei tämä toki mikään vastuullisuusopas olekaan.

Kirjassa puhutaan paljon niin sanotusta suhteellisesta rikkaudesta. Esimerkkinä Ferriss käyttää sitä, kuinka 100 000 vuodessa tienaava ei hänen mielestään ole tuplasti rikkaampi kuin 50 000 tienaava jos 100 000 tienaava tekee 3 kertaa enemmän töitä. Ja näinhän se on. Itseäni ei ainakaan kiinnosta rikastua sen verukkeella, että teen 50 tuntista viikkoa 20 vuoden ajan tästä päivästä eteenpäin. Myös sijainti, josta töitä tekee, on tärkeä osa suhteellista rikkautta. ”Uusrikkautta ei mitata rahassa, vaan mahdollisuudella häipyä.” Suomalaisen keskivertopalkalla elät esimerkiksi Aasiassa melko leveästi. Tällainen elämäntyyli ei tietenkään kaikille sovi, mutta omaan tämänhetkiseen tilanteeseen en kokisi sitä mahdottomuutena. Olen kuitenkin tälläkin hetkellä jo hieman paikkasidonnainen oman tehokkuuteni kanssa. Jos jään aamulla kotiin tekemään töitä, niin päivä ei todennäköisesti ole yhtä tehokas tai opettavainen kuin se akatemialla olisi. Pidän ympäristöstä, jossa muutkin tekevät töitä ja ”sparrailulle” on mahdollisuus.

Oleellinen osa Ferrissin kuvaileman uusrikkaan elämäntyylin tavoittelussa on se, että työtä ei enää tehtäisi työn tekemisen vuoksi, vaan työssä edistymisen vuoksi. Tiimiakatemiallakin standardi on se, että töitä tehdään 40 tuntia viikossa. Tehokkuutta itsessään ei mitata millään tapaa, vaan se lasketaan käytetyissä tunneissa. Tuottavaa ja tehokasta työtä ei kovin moni pysty tekemään edes kahdeksaa tuntia päivässä ja toisaalta se on myös minimimäärä. Tarvittaisiin enemmän läpinäkyvyyttä toisten akatemialaisten tekemisistä, jota myös uusi tuntikirjausmallimme lisää. En sano, että tuntien määrää pitäisi akatemialla vähentää, mutta pitäisi kannustaa ihmisiä keskittymään enemmän olennaiseen. Liian monta tuntia on meidänkin tiimimme miettinyt arvoja ja tiimin nimeä, kun lopulta sillä ei ihan hirveästi ole merkitystä. Ehkä tämänkin tajuaminen on osa oppimisprosessia.

Yksi kirjan kulmakivistä on niin sanottu Pareton periaate. Tämän mukaan 80 prosenttia tapahtumista/tuloksista johtuu 20 prosentista panoksia. Esimerkiksi jos yritys tekee 80 prosenttia liikevaihdostaan 20 prosentista asiakkaistaan niin Pareton periaate täyttyy. 80/20 suhde ei ole mitenkään kiveen hakattu, vaan suhde voi olla jopa 90/10 tai jotain muuta. Tässä kohtaa päästäänkin siihen ajatukseen, että yrityksen tai työntekijän täytyisi keskittyä juuri tähän tuottoisimpaan 20 prosenttiin ja unohtaa loput asiakkaat, joilla ei isossa kuvassa ole merkitystä. 24h synnytysten myynnissä tämä periaate todellakin pitää paikkansa. Monta tuntia on mennyt hukkaan soitellessa yritysten perään, jotka eivät vastaa tai ota asiaa palaverilistalle, vaan jahkailevat päätöksenteon kanssa. 20 yrityksen kontaktilistaltani näin parin viikon jälkeen potentiaalisia yrityksiä on noin 3-4. Heidän kanssaan työskentelyyn ei ole mennyt yhtään sen kauemmin kuin muidenkaan asiakkaiden. Asiaan on päästy suoraan ensimmäisellä puhelulla, eikä perään ole tarvinnut useammin soitella. Lopulta nämä selkeästi vastaavat yritykset säästävät omaa aikaansa, kun asia saadaan pois päiväjärjestyksestä eikä sille tarvitse siunata useammin ajatusta.

Yksi syy tälle jahkailulle voi olla päätöksenteon vaikeus. Ferriss puhui kirjassaan siitä, kuinka työntekijöille usein annetaan liian vähän vastuuta ja toiminta hidastuu huomattavasti. Ferriss kertoi esimerkin yrityksestä, jossa otettiin käyttöön seuraavanlainen malli nopeuttamaan toimintaa ja tekemään aikaa oleellisille asioille: Kaikki ongelmat, jotka ovat hoidettavissa alle 100 eurolla voidaan hoitaa kysymättä lupaa esihenkilöltä. Jos vastuuta ei uskalleta antaa työntekijöille, se laiskistaa ja laskee motivaatiota.

Yksi akatemiankin arvomaailmaan käypä ajatus kirjassa oli se, kuinka virheitä on kahdenlaisia: Kunnianhimosta ja saamattomuudesta johtuvia. Kunnianhimosta johtuviin virheisiin pitäisi kirjan mukaan kannustaa, koska silloin on tehty päätös toimia ja taistella vaikkapa ”toimistozombiutumista” vastaan alkamalla esimerkiksi yrittäjäksi, vaikka se sisältäisi riskejä. Saamattomuudesta johtuva epäonnistuminen on taas tilanne, jossa ei ole uskallettu edes yrittää. Esimerkiksi TimeTravelerissa ei mielestäni epäonnistuttu saamattomuuden takia, koska lähdettiin yrittämään aluksi jopa melko kunnianhimoisesti. Ongelmat johtuivat enemmänkin omasta tiedon/taidon puutteesta.