Kirjan taisin ihan bongailla jonkun (ei jonkun vaan D4Darious) elokuvantekijän youtubevideosta ja päätinpä sitten hankkia sen itselleni joululahjaksi. Oikein mainioksi lahjaksi osoittautuikin. Jopa alun ”Author’s Note”-osuus aiheutti minussa pienen vau-reaktion. Kirjassa on tietenkin kirjaimellisesti 101 oppia, niin isompia kuin pienempiäkin, mutta yllätyin positiivisesti siitä, että varmaan yli 75 % näistä oli itselleni uusia asioita tai herättivät ainakin uusia näkökulmia. Opit olivat kirjassa lähes sattumanvaraisessa järjestyksessä, mutta koitan tässä kerätä samaan kategoriaan liittyviä juttuja omiin nippuihinsa.

Screenwriting:

Runsaat opit pitkin kirjaa koskivat käsikirjoittamista ja tarinankerrontaa, joten aloittelen runoilemalla niistä. Juoni on se, mitä elokuvassa tapahtuu ja tarina on sitä, miten hahmot tuntevat tapahtuneesta. Esimerkkinä kirjassa käytettiin elokuvaa The Dark Knight, jossa juonena on simppeli hyvä pahaa vastaan asetelma Batmanin suojellessa Gothamin kaupunkia Jokerilta. Tarina kuitenkin kertoo Batmanin painimisesta moraalisen ongelman kanssa riskeeratessaan maineensa suuremman hyvän puolesta. Usein elokuvia nauttiessa sitä vain seuraa mitä tapahtuu ja jää miettimättä sen tarkemmin. Muistaakseni koskaan en olekaan katsonut elokuvaa pelkästään analysointimielessä, mutta sekin voisi olla ties kuinka opettavainen kokemus. Kirjassa mainittiinkin, että hyvät elokuvat ovat usein simppeleistä asioista, joiden tapahtumia, teemoja ja tunteita on tutkailtu syvemmälle. Elokuvat ovat joo elokuvia ja aikaa enemmän build up stuff, mutta olisi joskus kiva päästä pureutumaan jossain videossakin vähän pintaa syvemmälle. Tai miten tätä pystyisi puntaroimaan joka videon kohdalla?

Eikö ärsytäkin katsoa leffaa, missä on 26 eri hahmoa ja et pysy yhtään kärryillä kuka on kuka? Välillä taas ihmettelet, kun päähenkilö sattui olemaan ainut, jolla oli eri värinen asuste joukon keskellä. Kirja heitteli muutamia ajatuksia, joilla katsoja ei hämmenny täysin eri henkilöiden seikkailuista. Ihan alkaen hahmojen nimistä. Jos väärinkäsitys ei ole tarkoituksen mukainen, kannattaa hahmojen nimet pitää erilaisina ja eri tavu määräisinä. Joistain voi puhutella esimerkiksi koko nimellä. Hahmoille voi antaa tunnistettavia tapoja kuten lempilausahduksia, verbaalisia tic:ejä, epätavalliset vaatteet tai muita erottavia tekijöitä, kunhan ne eivät häiritse liiaksi. Hyvänä esimerkkinä muistaakseni eräässä Kurosawan elokuvassa päähenkilö kohautti olkapäätään toistuvasti kävellessään, jolloin hänet tunnisti jopa vähän kauempaakin nähdessä.

Jokaisen hahmon puheet pitäisi olla omaperäisiä ja erota toisista. Kirjoitusvaiheessa voi tarvittaessa testata tunnistaako hahmot dialogissa, vaikka nimet olisivat peitetty. Jos vuorosanat olisivat vaihdettavissa päikseen, on hahmot liian saman kaltaisia.

Itse pidän elokuvissa useimmiten luonnollisesta ja aidon kuuloisesta dialogista. Vasta kirjaa lukiessani tajusin kuinka kaukana elokuvien tekstit ovat normaalista puheesta. Toki dialogi pitää kuulostaa luonnolliselta, mutta tavallisesti ihmiset toistaa paljon sanoja, käyttää täytesanoja ja ajautuu vääriin johtopäätöksiin, jotka olisivat elokuvassa epämukavaa kuunneltavaa. Elokuvien dialogi on värikkäämpää, kompaktimpaa ja enemmän asian ytimessä kuin luonnollinen puhe. Tehokas dialogi vie juonta eteenpäin, antaa hahmolle tietoa ja siinä (dialogissakin) on runkona alku, keskikohta ja loppu.

Tarinat alkavat karkeasti niin, että päähenkilö on mukavuusalueellaan, mutta haluaa jotakin, jolloin hänen on poistuttava mukavuusalueelta vieraaseen tilanteeseen. Kirjan mukaan lähestulkoon poikkeuksetta, on draaman kannalta kannattavaa ”polttaa hahmon sillat”, eli estää paluu normaaliin maailmaan. Näin valintoja rajoittamalla hahmo on vangittu keskeiseen ongelmaan ja pakottautuu kulkemaan eteenpäin kohti tuntematonta. Tämänkin voisi ottaa enemmän analysoimisen alle leffoja katsellessa, sillä en ole tähän erityisemmin kiinnittänyt huomiota, ainoastaan Lord of the Ringsin Frodon seikkailut tuli ensimmäisenä mieleen.

Jos ei muuten ole tarpeeksi painetta seikkailussa, niin soppaanhan sopii heittää myös jonkin deadlinen, kirjaimellisen tai metaforaisen.

Viimeiset noukkimani opit tarinoinnista. Päähenkilön ei olisi suotavaa saada uutta tietoa ihan tuosta vain, sattuman kautta vaikkapa salakuuntelemalla tai vahingossa. Jokaisen tiedon hipun eteen olisi tehtävä hieman töitäkin, jotta hahmo ei pääse liian helpolla. Yleisö nielee sattuman mieluummin, jos se vie päähenkilön hankalampaan tilanteeseen kuin hän alun perin oli.

Muutaman tunnin tarina saattaa olla vaikeaa laittaa pakettiin ilman että sattumia osuu kohdille, joskus ne ovat välttämättömiä. Kirjassa mainittiin ”lyhdyn ripustaminen”, joka tarkoittaa sitä, että tarinan henkilö kyseenalaistaa logiikan, jonka katsojakin todennäköisesti kyseenalaistaisi. Kun hahmokin tiedostaa epätodennäköisen tilanteen, menee se helpommin myös katsojilla läpi.

En tiedä tarkalleen missä ja miten näitä oppeja ja juttuja hyödynnän tulevaisuuden kirjoitteluissa, mutta mielenkiintoisia juttuja kuitenkin. Seuraavaksi höpisen tuotantoon liittyvistä asioista, jotka ovat hieman helpompia laittaa käytäntöönkin.

Production:

Kirjassa kerrottiin kasa neuvoja, joilla tuotannoissa säästää niin aikaa kuin rahaakin. Ensinnäkin on tehokasta kuvata epäkronologisessa järjestyksessä, joka vaatii tarkan kuvaussuunnitelman, jotta kaikki valaisu, kamera ja ääniasettelut on käytössä oikeisiin aikoihin. Asetuksien ja kaluston muuntaminen vie järkyttäviä määriä aikaa.  Liian tarkkaa suunnitelmaa meillä ei ollut käsissä, mutta ensimmäisen 4H-videon kuvasimme epäkronologisesti ja siinä sai kyllä koko ajan koittaa pysytellä kärryillä, että mitä nyt kuvataan. Jonkinlainen kuvausassistentti on tällaisissa tilanteissa miltei välttämätön. Myös ylipäätänsä kuvauspaikasta kannattaa lypsää kaikki irti ja jos esimerkiksi dolly trackin tai vastaavaa asettelee, niin kuvaa vaikka vastapäiseenkin suuntaan, jotta tästä saadaan kaikki irti.

Säästäväinen tapa on koittaa minimoida master shotit, eli otot, jossa kuvataan koko kohtaus. Kuitenkin jos iso osa kohtauksesta on lähikuvina, säästyy myös näyttelijöiden hermot, kun ei tarvitse montaa laajakuvaottoa tehdä peräkkäin. Joissain tapauksissa voi olla hyödyllistä käyttää toista kuvaajaa/kuvausryhmää taltioimaan ottoja close-upeista, inserteistä, laajoista establishing shoteista, joissa näyttelijöitä ei tarvita.

Tämä tuntuu sinänsä mielestäni ristiriitaiselta, sillä internet on pullollaan vitsejä ohjaajien ”one more for safety”- lausahduksesta, mutta kirja kuitenkin opastaa kuvaamaan vielä yhden tai muutama ottoa lisää, vaikka edellinen otto tuntuisikin täydelliseltä. Tätä tulee välillä puljattua myös omissa kuvauksissa, että onko lisäotot tarpeellisia vai tehdäänkö vain turhaa työtä. Mielestäni kamera-ajoja kuvatessa on ehkä järkevintä vielä ottaa varman päälle, jos vaikka sattuukin tulemaan sulavampi liike, mutta muuten jos clippi on hyvä niin se on. Toki niitäkin sattuu, että jokin vaihtoehtoinen otto pelastaakin leikkuupöydällä, joka oli siis tämän neuvon pointti.

Nykyään videoita tulee suunniteltua hieman tarkemmin kuin enne kun kuvasin lähinnä tapahtumia, mutta silti kaiken ei aina tarvitse mennä täysin suunnitelmien mukaan.  Tämä ei kuitenkaan ole aina huono asia, vaan on ihan sopivaa joustaa ja hyödyntää kiertoteitä. Tietyllä tavalla itselleni välillä hankalaa sulattaa yhtäkkisiä muutoksia, varsinkin jos sattuu olemaan erityisen selkeä visio, miten haluan asioiden menevän. Kirjassa oli elokuvaohjaaja Sydney Lumetin lainaus:”All great work is preparing yourself for the accident waiting to happen.” Joka kuvaa tätä sattumuksien sallimista melko hyvin. Kuvatessakin on hyväksi välillä kokeilla ja mokailla, siitä voi syntyä vaikka miten hienoja tulkintoja.

Yhtenä neuvona kirjassa oli, että näyttelijöille voisi antaa kohtauksissa jotain tekemistä vaikkapa vaatteiden silittäminen tai kaasuttimen korjaus, vaikkei tästä olisi mainintaa käsikirjoituksessa. Tekeminen pitäisi kuitenkin hahmolle sopivaa, joka kertoo hänestä jotain, tukee tai antaa kontrastia dialogille tai paljastaa jonkin epäsuoran merkityksen. Mielestäni tämä toimii ihan miltei missä vain videoissa, sillä jos ihmiset tekee jotakin, niin he eivät välttämättä ole ihan niin jäisiä tai stressaa kameraa niin paljoa. Tämä saattaisi toimia jopa myös jossain haastattelusvideossakin, jos aktiviteetti ei häiritse dialogin selkeyttä.

Leikkaus:

Muutama oppi pilkkomisen ihmeellisesti maailmasta. Rytmi on suurempi kaava, joka syntyy yksittäisten kohtausten pituudesta elokuvassa. Tyypillisesti kohtaukset ovat viidestätoista sekunnista kolmeen minuuttiin. Mitä lyhyempiä kohtaukset ovat, sitä useammin tulee kohtauksien välisiä leikkauksia ja sitä nopeampi on elokuvan rytmi. Rytmin pitäisi vaihdella elokuvan aikana, sillä tasarytmisesti leikattu saa katsojan tuntemaan, ettei se lopu koskaan.

Tempo on tahti kohtauksessa. Se määräytyy tapahtuvan toiminnan ja leikkauksien määrän avulla. Nopea tempo voi olla jännittävä, mutta liikaa käyttäessä se väsyttää katsojan tai vaikuttaa sekavalta. Hitaampi tempo antaa katsojalle aikaa huomata hahmojen nyansseja ja tulkita tarinan syvempiä merkityksiä, mutta liian hidas tempo saattaa aiheuttaa kärsimättömyyttä. Rytmin ja tempon kuuluisi muodostaa sinfonia hitauden ja nopeuden tasapainottaen ja täydentäen toisiaan.

Haluaisin tehdä enemmän hitaammin etenevää sisältöä, mutta piru kun tuntuu, että nykypäivänä ihmisiin uppoaa vain whiuwhau nopeat videot. Aikoinaan kun leikkasin minun ja Antin saksan reissuvideon, halusin leikata sen ajomatkoja hieman turhauttavan pitkiksi, sillä se kuvasti aidommin sitä kokemusta ja autossa istuskelua, joka välillä tuntui ikuisuudelta. Pakko myöntää, että nykyään elokuvia katsellessa pitkästyn itse huomattavasti nopeammin kuin ennen.

Tapahtuvaa voi elävöittää selkeillä leikkauksilla (cutaway). Cutaway on hetkellinen leikkaus pois tapahtuvasta toiminnasta, joka rikastaa ja antaa yksityiskohtia tilanteesta. Cutaway on ”puhdas”, jos se on tarpeeksi erillään yleisestä tapahtumasta ja sen voi leikatessa laittaa mihin kohtaan vain, eikä se aiheuta ongelmaa jatkuvuudessa. Esimerkiksi jos kuvassa kaksi autoa kurvailee pitkin katuja, voisi tästä leikata kuvaan vaikkapa vaihteen vaihtamisesta, josta palattaisiin taas ulkopuolelta kuvattuun materiaaliin. Olisi aina hyvä muistaa kuvata ylimääräisiä cutawayta etenkin toimintakohtauksissa, jolloin leikkauspöydällä on enemmän mahdollisuuksia hieroa kohtauksen tahtia ja dramaattista jännitystä.

Ei ole väliä kuinka fiksu tai hauska kohtaus, asetelma, kuvakulma tai lause dialogissa tuntuu olevan, niin kannattaa sen tarpeellisuutta tutkiskella tovi. Onko se täysin välttämätön tarinan kannalta? Valmisteleeko se yleisöä tuleviin tapahtumiin? Paljastaako ja syventääkö se jotakin hahmosta? Jos vastaus johonkin näistä tuntuu epävarmalta, on se todennäköisesti tarpeeton. Lähtökohtaisesti kaiken pitäisi kuljettaa sekä syventää tarinaa tai hahmoja eteenpäin. En ole vielä mitään erityisen pitkiä tuotoksia väsäillyt, mutta yhtä lailla voi turhuudet karsia pois videotöistäkin.

Kirjasta ei välttämättä ihan sataa uutta juttua tullut, mutta reilusti yli suurin osa. Tämän jäädessä kirjahyllyyn pölyttymään, voisi sen avata sattumalta miltä sivulta vain ja mieleen palautuisi joku mielenkiintoinen oppi. Ja kuten aiemmin jo mietiskelin, voisi kokeilla ihan ajatuksen kanssa analysoida jotakin tuttua elokuvaa ja selvittää mitä siitä saa irti. Tämä kirja on siihenkin erinomainen työkalu. Kiitos.