Viime jouluna toivon joululahjaksi mummiltani Noora Fagerströmin menestysreseptiä. Olen aika vähän lukenut elämänkertoja tai muita henkilötarinoita. Tästä kuitenkin olin kuullut paljon keskustelua kirjan julkaisun aikaan. Olin myös jo pidempään ajatellut, että jokin inspiroiva tarinaelämänkerta voisi olla mielenkiintoinen lukea vielä tässä akatemiaopintojen loppupuolella, sillä näitä en nimenomaan ole ihan hirveästi lukenut. Oikeastaan koen, että tämän tyylisiä elämänkertakirjoja ja -tarinoita on jopa toisinaan yllättävän hankala reflektoida. Kritisoin myös, ovatko ne ihan huuhaahömppää – saako niistä aina edes mitään konkreettista irti? Sama oli tänä keväänä lukemani E. Saarisen teoksen kanssa. Alkuun siis ajattelin, että minun tulisi jättää Menestysresepti reflektoimatta ja lukea vain täysin omaksi ilokseni, eikä liittää sitä Tiimiakatemiaan mitenkään. Kuten huomata saattaa, lukukokemuksen jälkeen päädyinkin nyt toiseen tulokseen.  

Asenne, tavoitteet ja työnteko

Noora Fagerströmin pyhä kolminaisuus. Tämä kiteyttää mielestäni hyvin akatemia-arkea ja varsinkin omaa polkuani siellä. Töitä, töitä ja töitä. Niitä on painotettu koko kuluneet kaksi ja puoli vuotta. On rahulitöitä, oppimistöitä ja intohimotöitä. Ollaan opeteltu asettamaan tavoitteita. Ollaan tiiminä epäonnistuttu tavoitteiden asettamisessa. Ollaan myös epäonnistuttu niiden seuraamisessa ja niiden saavuttamisessa. Toisaalta olemme myös onnistuneet. Olen myös itse onnistunut opettelemaan olemaan pelkäämättä tavoitteita. Akatemian alussa isot tavoitteet pelottivat. Muistan myös jossain alkuaikojen tavoitetreeneissä sanoneeni tämän ääneen tiimilleni. Olen aina tähdännyt tekemisessäni korkealle ja ollut sen suhteen aika perfektionisti, mutta samaan aikaan olen ollut aika epävarma tavoitteistani.  

Tavoitteiden lisäksi epävarmuutta on ollut paljon omassa tekemisessäni. En ole uskonut tekemiseeni tarpeeksi. En ollut uskaltanut sanoa tavoitteitani ääneen, sillä pelkäsin niin vahvasti epäonnistumista. Tiimiakatemia ja oma tiimini on opettanut minua tavoittelemaan asioita ääneen. Pieniä ja isoja asioita. Olen myös oppinut iloitsemaan tavoitteiden saavuttamisesta. Olen myös oppinut olemaan armollisempi silloin, jos jokin tavoite ei ole tullut haluamassani ajassa täyteen. Isot, ääneen sanoitetut tavoitteet jännittävät edelleen, mutta olen oppinut näkemään ne enemmän positiivisempana voimana. Ja jos en pääse tavoitteeseeni, ei se välttämättä tarkoita, että olen epäonnistuja. Siitä on myös opittu paljon: itsensä soimaamisesta, joka ei kyllä loppuunsa kovin pitkälle kannata. Sitä on ollut todella hankala kitkeä omasta luonteesta pois.  

Käytännön kautta on tullut myös opittua, miten vahvasti asenne ratkaisee. Tavallaan niin äärimmäisen selkeältä ja yksinkertaiselta kuulostava asia onkin loppupeleissä ymmärrettyä hankalampi toteuttaa. Varsinkin, kun eteen tulee vaikeampia tilanteita. Nyt kun on jo valmiiksi kunnon nostalgisointi päällä, nousee mieleeni ensimmäisenä tiimin kehittymisen ja kasvamisen eri haasteet. Niistä selvitessä todellakin asenne on ratkaissut. Välillä tiimin pöydällä ja viestiketjuissa on vallinnut niin valtava epätoivo ja turhautuminen kaikkeen ja kaikkiin, että sitä ei voi edes ääneen oikein kuvailla. Joku on kuitenkin aina osannut sanoa ne pienet, lohduttavat sanat, jotka ovat saaneet asenteen askel askeleelta muuttumaan. Uskon, että ne hetket ovat olleet meille äärimmäisen merkittäviä – muuten emme varmasti olisi Hohkeen kanssa tässä pisteessä, jossa olemme nyt. On hurjaa ajatella, mistä olemme tulleet tähän päivään asti! Matka on ollut uskomattoman antoisa ja opettavainen. 

Vaikeuksien kautta voittoon

Nykypäivänä avioerot ovat jopa surullisen yleisiä. Muistan joskus kuulleeni tutkimuksen, että noin joka toinen avioliitto päättyy eroon. Totta, mutta surullista. Silti osaan samaistua Fagerströmin kokemaan yksinäisyyteen tämän asian kohdalla. Muistan itsekin, että kun olin lapsi, ei kaveripiireissäni ollut juuri muita, joiden vanhemmat olisivat eronneet. Vasta vanhemmalla iällä olen löytänyt uusista kavereista muita eroperheiden lapsia. Myöskin nyt vanhemmalla iällä tiedän, että useamman lapsuudenystäväni vanhemmat ovat eronneet tässä vaiheessa, kavereideni ollessa jo liki aikuisia. Jotenkin ihan hupsua, miten paljon ihmissuhteet elävät. Se saa miettimään omia elämän ihmissuhteita valtavasti. 

Vaikka vanhempien erot ovatkin nykyään noin yleisiä, koen, että eroperheiden lapsilla on sellaisia yhteisiä kokemuksia, joita eivät “ehjät” perheet voi täysin ymmärtää. Vaikka ero olisi ollut kuinka hyvä ja esimerkiksi riidaton, kuuluu eroon kuitenkin paljon asioita, jotka saattavat vaikuttaa myöhemmällä iällä muiden osallisten elämään. Toisaalta uskon, että mitä nuoremmassa iässä lapsen vanhemmat ovat eronneet, sitä haavoittavampi vanhempien ero saattaa lapsille olla. Aikuisemmalla iällä lapsi ymmärtää todennäköisesti paremmin vanhempien eron syyt ja seuraukset. Vanhemmalla iällä lapsi osaa myös itse käsitellä ja ymmärtää tunteitaan paremmin.  

Fagerströmin lapsuus ja nuoruus on ollut rankka. Hän ei ole päässyt helpolla. On silti voimaannuttavaa lukea, miten hienon menestystarinan hän on elämälleen perustanut. Fagerström puhuu kirjassaan avoimesti psykoterapiamatkastaan ja mielenterveysongelmistaan. Hankalat ajat ovat jättäneet jälkensä. Kaikista vastoinkäymisistä ja haasteista huolimatta hän korostaa kirjassaan sitä, että aina on ratkaisuja. Hankalampien ajanjaksojen aikaan olo on onneton ja toivoton. Jonnekin pienen pieneen aivonnurkkaan on kuitenkin hyvä yrittää istuttaa toivo. Tiedän, että toiveikkuus ei aina ole mahdollista. “Kyllä se vielä helpottaa” ja mitä näitä nyt on. Koen, että toiveikkuus on kuitenkin tärkeä osa sinnikkyyttä.  

“Tapahtuneista voi oppia, mutta niihin jumittuminen on myrkyllistä.” 

Tämä on sellainen piirre, jota olen itsessäni joutunut kehittämään. Olen aikaisemmin ollut se tyyppi, joka on murehtinut menneessä, ja tämä on jarruttanut eteenpäin siirtymistä. Oli kyseessä sitten pieni tai suuri asia. Vuosien varrella olen kuitenkin oppinut, että menneet on menneitä eikä niitä voi enää muuttaa. Edelleen nykypäivänä tämä heijastuu välillä omaan arkeeni. Päivän aikana käyneet keskustelut saattavat nousta myöhemmin uudelleen mieleeni, ja alan analysoimaan niitä liikaa. Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Olinko töykeä tai ilkeä kieltäytyessäni? Teinkö oikeat sanavalinnat, vai kuulostinko toisen korvaan typerältä tai tietämättömältä? Joskus isommat asiat jäävät kalvamaan mieltäni, ja tällöin joudun ottamaan asiat uudelleen pidemmänkin ajan jälkeen. Tai joskus siinä asian prosessoimisessa menee niin kauan, että ymmärrän vasta pidemmän ajan jälkeen, mikä mieltäni oikeasti painaa. Koen, että kuitenkin parasta on käydä ne sitten uudelleen läpi, koska monesti tämän jälkeen voin jatkaa elämääni taas kevyemmin mielin. 

Nykyään en kuitenkaan koe murehtivani jotain tapahtumaketjuja samalla tavalla ns. “kaipaavassa” mielessä, niin kuin joskus tein. Osaan liikkua elämässäni eteenpäin. Olen myöskin opetellut keskittymään tähän hetkeen enemmän. Jossain vaiheessa nuoruuttani elin selkeästi enemmän menneisyydessä kuin nykyhetkessä, ja se teki minusta usein surullisen. Hetkessä eläminen ja tämänhetkisistä asioista nauttiminen vie eteenpäin niin paljon varmemmin, kuin menneessä murehtiminen.  

Välillä huomaan tilanteita, joissa tämä minun niin kutsuttu “menneiden murehtijapuoli” on saattanut vaihtua “tulevasta murehtijaksi”. Toisaalta se ei ole yhtään sen parempi. Usein kuitenkin osaan jo nykyään sitten itse järkeillä, mikä on kannattavaa ja mikä ei. Ja jos tarve on, osaavat läheiseni poksauttaa sen kuplan ympäriltäni niin, että pystyn keskittymään taas paremmin tähän hetkeen. Mennyttä ei voi muuttaa – mutta periaatteessa tulevaa voi. Omaan tulevaisuuteen pystyy tässä hetkessä itse vaikuttamaan. Ja se ehkä onkin näissä asioissa avain onneen. Kun elän toivomallani tavalla nyt, voin kiittää itseäni tulevaisuudessa.  

“Elämä on tehty elämistä varten” 

Viimeisessä kappaleessa mainittu lause, joka kiteyttää mielestäni aika pitkälti koko kirjan. Kuulostaa kliseiseltä – tuo lause on kuultu tuhannesti aiemminkin. Välillä tuolla lauseella tulee perusteltua omassa arjessa esimerkiksi isompia hankintoja. Tiukempana ajanjaksona sillä saattaa perustella esimerkiksi ravintolaillallisen tai afterworkit. Reissusuunnitelmat, lomien pitämiset täyslomina sekä spontaanit elämykset. Loppupeleissä sitä suurempaa merkitystä noiden sanojen takana ei ehkä tule mietittyä kovin usein. Monesti se saattaa olla vain huoleton, vitsinkaltainen heitto. Yleensä se laittaa jopa vähän hymyilyttämään.  

Elämä on tehty elämistä varten – myös niitä huonompia päivä varten. Lopulta sitä kuitenkin aina löytää itsensä sieltä omasta turvapaikasta. Toisina päivinä se on oma tila, toisina rakkaiden läsnäolo. Toisina se on sängyn pohja ja toisina lavalla olo.  

Kuinka usein muistan oikeasti pysähtyä ja kiittää itseäni? Kuinka usein laitan puhelimen ja muut ärsykkeet pois ja oikeasti elän siinä halutussa hetkessä? Kuinka useasti asiaa x halutessani jokin ääni omassa päässäni kuitenkin jarruttaa? Mistä se johtuu, ja miksi olen aina pyrkimässä parempaan? Miksi mieli hamuaa jo miettimään tulevaa? Milloin olen viimeksi sanonut itselleni, että nyt ei tarvitse pyrkiä tai pystyä parempaan? Eikö tässä ole hyvä? Voin luvata, että on. Juuri nyt, tässä ja tänään on äärimmäisen hyvä. Se riittää.